Huomenna lento. Fiilis on kumma.
Nyt yksin kämpillä enkä ole siivonnut juuri yhtään vaikka palasin puistosta jo kahdeksan aikaan, otin kylvyn ja odottelen Teaa töistä. Eilen kun tulin töistä kolmen aikaan yöllä sillä oli täällä pakkausbileet yksistään. Valvottiin neljään ja oli kivaa. Odottelen samaa, on varmaan tehokkaampaa.
Tänään nukuinkin sitten yhteen ja tekeminen on rajautunut puistossa käytännön asioiden hoitamiseen. Työpaikalla piti käydä leikkauttamassa henkilökortti puoliksi. Sen jälkeen en voi enää mennä takaisin puistoon enkä saada työntekijäalennusta edes Disney Villagessa. Tosi lopullinen olo. Outoa, kummaa. Tuntuu etten saanut hyvästeltyä puistoa kunnolla.
Olen sanonut jo monille hyvästejä, mutta monia läheisiä työkavereita en ole edes nähnyt näinä viimeisinä päivinä. Lauantaina töissä oli suurimmaksi osaksi vakkareita ja ranskalaisia viikonlopputyöntekijöitä eikä haikeaa tunnelmaa juuri syntynyt. Tänään sovittiin vielä espanjalaisen kaverin kanssa että törmätään hotellilla mutta se ei olekaan enää online facebookissa, saa nähdä.
Moni kesän täällä olleista munkin työkavereista on palaamassa takaisin halloweeniksi ja/tai jouluksi. Mä en aatellut, syksyllä on Suomessa tarpeeksi tekemistä ja tänne tulo ja täällä olo on kuitenkin jonkun verran henkisesti kuluttavaa. Lomalle Pariisiin vois kyllä tulla, ja nähdä tutut Villagessa. :)
Pariisia tulee ikävä, ja Montevrainia, sitä näennäistä tavallista ranskalaista arkea kun käy supermarketissa ja kirkkopuistossa rentoutumassa ja ihailemassa vanhoja taloja. Ja sitä kun voi halutessaan poiketa Pariisissa vastaantulevaan museoon matkalla kirjakauppaan ja pääsee ilmaiseksi sisään. Ja sitä tunnetta, kun on turistin ja paikallisen välimaastossa.
Töitä ei niinkään tule ikävä, odotan innolla opiskelua ja sitä kun saa lukea ja käyttää aivojaan ja siitä vielä maksetaan. (okei, palkka ei ole verrattavissa opintotukeen mutta tekemisen laatu muuttuu hurjasti.) En tule kaipaamaan ranskalaisia kollegoja, joille ihmisarvo on suoraan verrannollinen puhutun ranskan tasoon. En tule kaipaamaan aina rehellisenä olemista kun kaikki muut luistaa säännöistä.
Odotan innolla sitä kun pääsen hoitamaan asioita suomeksi, mikään ei tunnu enää vaikealta asialta hoitaa kun tietää kuinka vaikeaa se voi olla. Voin ilmaista itseäni juuri niin kuin haluan kampaajalla, junalippuja ostaessa, palkka-asioita hoitaessa, missä tahansa. Se tuntuu nyt luksukselta ja etuoikeudelta.
Odotan Turkua ja opiskelijaelämää ja kansalaisjärjestöhommia ja kahviloissa hengaamista.
Ja sitä että näen Laurin.
Mieleni ja sydämeni ovat nyt jo täysin Suomessa.
