Ilmassa on lupaus kesästä

Tyhjä iltapäivä kämpillä ja aikaa ajatella menneitä päiviä ja kirjoittaa blogia. Äsken yritettiin skypettää Laurin kanssa, lopputulos oli se että Lauri näki mun kuvan ja kuuli äänen mutta mä en saanut Laurin päästä kumpaakaan. Se sitten kirjoitti ja minä puhuin. :D Huomenna se menee kotiin Turkuun niin pitäisi toimia. On sellainen olo että näkeminen voisi olla kivaa eikä pelkästään raskasta.

Ajan käsite toimii tosi omituisesti, tuntuu että olisin ollut täällä tosi kauan vaikka alle kolme viikkoa, tuntuu kuin olisin ollut pariisissa viikko sitten vaikka kolme päivää sitten, tuntuu oudolta että tänään on jo keskiviikko eikä vasta tiistai. tunti kassalla tuntuu kymmeneltä minuutilta, Laurin kanssa voisi puhua skypessä tunteja eikä kyllästyisi.
Työviikko menee nopeasti koska töissä on aika samanlaista päivästä riippumatta, jos vapaa-ajalla tapahtuu jotain spesiaalia niin tuntuu kuin olisi päivässä tapahtunut kahden päivän edestä.

Maanantaina olin aamuvuorossa ja työt loppui jo kolmelta iltapäivällä, menin illalla kämppiksen kanssa Disney Villageen karaokeiltaan. Saapuessani sinne Johanna olikin katsomassa puiston ilotulituksia ja hengasin taas sen työkavereiden kanssa, joista on tullut jo puolituttuja, ihan kivaa. Silti odotan sitä kun nähdään joskus vapaa-aikana Emporiumin porukan kanssa, en oo nähny niitä ees töissä kunnolla kun oon ollu aamuvuoroissa mutta ehkä tänään nään kun oon iltavuorossa, kivaa, ne on kivoja tyyppejä. (Aamuvuoroissa on tosiaan ollu lähinnä ranskalaisia ja vakituisia, kummaa, muilla kesätyöntekijöillä tuntuu olevan vähemmän aamuvuoroja kuin mulla.)

Sunnuntain pariisi oli ehkä ihanin päivä, oi. Ruutin kanssa valtavan iso antiikki-kirpputori-kojualue, valtavasti tavaraa, divareita, levyjä, koruja, vaatteita, vanhoja ja uusia, muistoksi pieni hipsteri-nahkalaukku 5 euroa. Suolaiset crepesit kojusta ja taas matka jatkuu. Sitten Montmartre, valtavilla kirkon rappusilla katusoittaja, kannettava nukketeatteri, jalkapalloakrobaatti. Kirkko kaunis mutta se siitä. Seikkailua kortteleissa ja viimein löytynyt Café des deux moulains, Amelie-leffan kahvila! Siellä Desperados-pullot ja valokuvia ja iloa.

Päivää väritti jännästi mustat nuoret miehet jotka kaupitellessaan tavaroitaan kävivät kiinni sanallisesti ja käsin. Eivät aggressiivisesti, vaan kehuin ja lempeästi tarttumalla. "Hei kauniit tytöt, ettekö nyt varmasti haluais ystävänauhoja? Hakuna matata!" Hämmentävää, ei pelottavaa kuitenkaan. Mutta omituista j avähän harmillista.
Illalla junassa nuori poika tulee kavereidensa rohkaisemana kertomaan suoraan kuinka kaunis olen ja pettyy, kun en ymmärrä kaikkea hänen ranskastaan. Oi voi. Olin tavallaan hyvällä tuulella loppuillan.

Monista asioista täällä tulee hyvä olo, niinkuin työkaverin hymystä, iloisista asiakkaista, erityisen hyvistä muroista, kivasta biisistä. Ison osan ajasta olen tosi iloinen ja onnellinen täällä, välillä stressaan tai ikävöin, mutta aina vain entistä vähemmän.

Odotan tämänpäiväistä työ"päivää", iltavuoro on mulle tuttu vuoro ja ihmiset on tuttuja ja niitä on paljon, se on aina kivempaa kuin pienellä porukalla tekeminen ja taukojen pitäminen. Saan ehkä juteltua englanniksikin.


Kuuntelen tässä samalla Scandinavian Music Groupia ja tulin ensimmäistä kertaa kuunnelleeksi mitä Ilmassa on lupaus kesästä -biisin C-osassa oikein lauletaan.
"Sata vuotta sitten muurari jätti merkkinsä tiiliseinään / tästä sadan vuoden päästä joku toinenkin huomaa sen"
Disneyllä kaikki on niin uutta ja nuorta, että jatkuvuutta kaipaa. Sitä kohtaa vapaapäivisin Pariisissa, töihin mennessä metsässä ja kämpän ikkunasta katsoessa pellon takana siintävissä Montévrainin punaisissa tiilikatoissa ja rapatuissa, valkoisissa seinissä.



Ps. täällä alkaa lämpenemään, eilen en enää tarvinnut takkia illalla töistä palatessa. Päivisin lämpöä ehkä jo 25!

Eurooppalaisia tunnelmia

Hii, vapaapäivät on kivoja. Eilen nukuin pitkään, pyykkäsin (käsin meidän kylpyammeessa koska hotellin koneella maksaa 5e/kerta) ja hilluin kämpillä Johannan kanssa. Sit illalla menin Johannan ja sen parking-työkavereiden kanssa katsomaan uusimman Potterin (3D ja ranskaksi dubattuna oli yllättävän kivuton kokemus), oli hyvä! Sit oli jännä käkäilyilta: etittiin ruokapaikkaa, käytiin vuoristoradassa, päädyttiin Disney Villageen ja mentiin Johannan kaa nukkumaan kun loput jäi bilettään. Täällä on jännän helppoa tutustua ihmisiin, kaikki on tosi helposti että moi, mikä sun nimi on, poskisuukot! Kaikki on tullu tänne yksin, suurin osa ei tunne ketään entuudestaan, mitä enemmän ihmisiä tuntee, sitä kivempaa täällä on.

Tänään sitten päädyin ranskanlukijakaverini Paulan ja sen suomalaisen naapurin tms. kanssa Louvreen. Oli kivaaa. Etsin saman tien museon pienen aasia-afrikka-oseania-etelä-amerikka-osaston, jossa oli paljon jännempiä juttuja kun kaikki renessanssiajan maalaukset. Tykkäsin, oi. Pitänee mennää vielä Musée du quai branlyyn joka on pelkkää ei-länsimaalaista taidetta, hip. Sit notre dame, olihan se hieno, ehkä se tuntui pienenä vielä hienommalta ja isommalta. Sitten vielä hilluttiin disneylandissa, ihan huippuja laitteita täällä, oltiin ihan innoissamme kaikki kolme :D On jotenkin tosi kivaa, kun saa ihan luvan kanssa olla vähän lapsi.. Äsken pyörittiin vielä Disney Villagessa, en jäänyt bailaamaan kämppiksen kanssa vaan tulin kotiin valmistautumaan huomisen pariisiin. Silloin luvassa kirpputorialue, Montmartren kukkula ja Amelie-paikat Ruutin kanssa, joka vierailee kaupungissa muutaman päivän. Kivaa oi <3


Pidän työstä nykyään. Oon oppinu, miten asiakaspalvelusta voi nauttia: mitä kaikkea sen parin minuutin kohtaamisen aikana voi jutella ja kysellä niin että niidenkin päivä tulee vielä vähän paremmaksi. Tai jos on kiire, saa onnistumisen tunteen siitä kun saa hoidettua asiakkaat mahdollisimman tehokkaasti ja iloisesti. Oon oppinut ohjaamaan monimutkaiset ranskankieliset kysymykset kollegalle, joita pyörii aina vieressä. Pidän siitä, miten on koko ajan tekemistä; kun sen stressaavuudesta pääsi yli, tyhjät hetket tylsistyttää ja pitää keksiä jotain edes pientä siivoamista tai järjestelyä. Siinä tuntee itsensä hyödylliseksi. Parkkialueella työskentelevät saattavat olla tunteja jollain portilla, josta menee neljä autoa tunnissa. Joku voisi pitää siitä, ja voisin minäkin, mutta nyt Emporium tuntuu kyllä ihan huipulta paikalta työskennellä.
Työporukkaan pääseminen sisään on ehkä ainoa haaste mikä töissä vielä on. Lähes puolet porukasta on ranskalaisia, jotka hengaa keskenään ja joihin on vaikea kielimuurin takia tutustua. Ruotsalaisia ja muita kollegoja on myös paljon, niihin oon tutustunut paremmin, on kiva aina kun sattuu ystävällinen kasvo samaan työvuoroon.

Pari espanjalaista, latvialainen, hollantilainen, italialainen, ruotsalainen (ja tukku suomalaisia) on mun lähimmät kaverit nyt täällä. Kivaa.


Uutiset Norjasta ovat saavuttaneet myös Disneylandin. Kun ajateltavaa on paljon ja kaikki itselle tapahtuvat asiat on kivoja, kaukaiset surulliset asiat tuntuvat kaukaisilta. Kuitenkin olen minäkin järkyttynyt ja olemme keskustelleet aiheesta kavereideni kanssa. Tekisi mieli olla ajattelematta koko asiaa, mutta näin järkyttävää tapahtumaa ei vain voi sivuuttaa.
Äärioikeiston nousu Euroopassa on näkyvää, se on vaarallista ja sillä on tuhoisia seurauksia. Toisaalta teon takana oli joka tapauksessa häiriintynyt ihmismieli, oli poliittinen tai etninen viitekehys mikä tahansa. Ehkä eniten järkyttää nuorisoleiri iskun kohteena. Miten julma ihminen voi olla?
Toivon, että asian käsittely ei jää vain surunvalitteluihin, jotka toki ovat pakollisia, vaan tutkittaisiin tarkasti teon viitekehys ja motiivit. Minkään liikkeen, jonka perusta ja tarkoitus on toisen ihmisryhmän vihaaminen ja satuttaminen, ei pitäisi saada toimia 2010-luvun maailmassa.

Vaikka kuinka pohdituttaisi nyt, pitänee mennä nukkumaan; unirytmin pitäisi sopeutua maanantaiaamun herätykseen seitsemäksi töihin menoa varten. x)

Työvuoroista

Töissä on kivaa eikä mitään ihmeellistä oo tapahtunut, joten tulee tällainen yhden asian postaus.

Aamuisin ja päivisin Emporiumissa on kuulemma suht vähän asiakkaita, koska kaikki haluavat tehdä ostokset vasta iltaisin. Aamuisin kaupassa on töissä lähinnä vakituisia ja niitä, jotka on muuten ollu täällä kauemmin. Iltaisin, kun asiakasmäärä räjähtää, otetaan käyttöön kesätyöläisten armeija. Kaikilla uusilla on ensimmäiset viikot lähinnä kaupansulkemisvuoroja, 17.45-01.45.

Tänään mulla on ensimmäinen ei-sulkemisvuoro, 15.45-23.45. Nämä kaksi työvuoroa peräkkäin -> herään puoliltapäivin, pari tuntia vapaa-aikaa ja töihin. Tänään menen nukkumaan taas myöhään, ja mikäs odottaa huomenna: työvuoro 11.45-19.45. Taas suoraan heräämisestä töihin. Hilpeää.

No, toisaalta kun edessä on pe-la-su -vapaa ja se alkaa jo torstai-iltana kahdeksalta, ei oikein voi valittaa.


Iltatyö on yllättävän kivaa, ja kun on oppinut hyödyntämään päivän vapaan ajan niin saa jotain aikaiseksikin. Eniten on ehkä oppinut arvostamaan vaikkapa tuntia tyhjää aikaa kämpillä, kun voi vaan hillua, syödä ja lueskella. Oppii rentoutumaan siinä hetkessä mitä on. Kun on kännykkä hälyttämässä puoli tuntia ennen lähtöä ei tarvitse kytätä kelloa.
Kaikkein kivoimpia päivän hiljaiset tunnit on tietysti kämppisten kanssa vietettynä, tänäänkin Tealla on vapaapäivä ja on ihana puhua syvällisiä ja tutustua.

Lisäksi oon iltaisin paljon paremmassa vedossa kuin aamulla kuuden aikaan, tykkään siitä että voi herätä rauhassa, eikä tarvi mennä heti töihin. Samoin pidän siitä, ettei tarvi iltaisin miettiä että voi, saan vain näin vähän unta, kun nukkumaanmeno taas venyi. Näillä vuoroilla tulee väistämättä nukuttua terveellisen määrän, kun voi nukkua myöhään mutta sen verran että ehtii tehdäkin jotain. Nytkin oon nukkunu koko viikon 8-9 tuntia yö ja tunnen itseni vhemmän väsyneeksi kuin yleensä, huippuu.

Tavallaan kuitenkin ootan ensi viikon aamupäivävuoroja, vois mennä tsekkaamaan miten arki-iltoja vietetään asuntoloissa. Täällä hotellissa kun on aika hiljaista.. :)

:)

Eilinen meni oikeastaan ihan hyvin ja lupasin itselleni että seuraavaan blogipostaukseen kirjoitan vain hyviä ja positiivisia asioita täältä. Huomasin, että ne on ollu täällä vähemmistössä, samoin oon tainnu jotenkin muutenkin tulla järkiini.

- En stressaa enää yhtään niin paljon. Oon jotenkin tullut järkiini. Se alun kamaluus nyt oli vaan alun kamaluutta, jonkinlainen pelästymisreaktio. Se on nyt vähän niinkuin ohi.

- Sain eilen ensimmäiset poskisuukkoni, jopa kolmelta ihmiseltä! Olin hämmentynyt!

- Täällä on kivaa kun voi ostaa ja syödä monia asioita hyvällä omallatunnolla, esim. hedelmät tulee läheltä (omenat, nektariinit ja päärynät nam) ja tomaatit ei oo tarvinnu kasvihuonetta kasvaakseen.

- Meidän työpaikalla on yksi ranskalainen poika, 21v, 15-vuotiaana koulunsa lopettanut, kolme vuotta disneyllä turvamiehenä työskennellyt tyyppi, joka tuli täksi kesäksi Emporiumille vain tutustuakseen erääseen erittäin kauniiseen italialaistyttöön joka on täällä kesän töissä. Juteltiin tästä eilen ruokatunnilla, jotenkin erittäin suloinen tapaus. Omien sanojensa mukaan epäsosiaalinen eikä oikein tykkää asiakaspalvelutyöstä mutta sen tytön näkeminen melkein joka päivä saa sen jäämään. Sillä on jopa sen numerokin jo! "Mulla on syyskuuhun asti aikaa, on hyvä edetä hitaasti."

- Oon oikeestaan täällä niitä, joiden sopeutuminen on helpointa. Oon asunut yksin, osaan laittaa ruokaa, oon yliopistossa oppinut työskentelemään itsenäisesti, oon ollu ennenkin ulkomailla ja ollu vielä töissäkin. Täällä on tosi paljon mua vuotta nuorempia, lukion lopettaneita, kotona asuneita, ekassa työpaikassaan olevia. Jännää.

- On tavallaan piristävää, kun joku työntekijä kaupassa tulee sanomaan "sinunhan pitää tehdä näin ja näin, miksi et ole tehnyt niin / olethan jo tehnyt näin" vain huomatakseen, että olen tehnyt kaiken oikein.

- Jo koulutuspäivien aikana mietittiin porukalla, että täällä on töissä tosi paljon tyttöjä ja poikia on vähemmän. Yksi espanjalainen tyttö lisäsi: "Ja pojatkin on melkein kaikki homoja." Olen todistanut väitteen paikkansapitävyyden, poikapareja näkyy tosi paljon. Piristävää.

- Öö mitäs muuta. Työntekijöiden ruoka on halpaa ja hyvää, kahvi on automaatissa 25 senttiä ja sitä saa monena laatuna, nam.

- Asiat on oikeesti ihan hienosti, tajusin tossa kauppareissulla. Mä oon hei Ranskassa! kui siistii!

Ylämäki, alamäki, Pariisi

Kymmenen päivää tuntuu kahdelta kuukaudelta. Edellistä kertaa kotona on vaikea kuvitella. Miltähän tuntuu oikeasti kahden kuukauden päästä? Aika kuluu täällä todella hitaasti. Työpäivinä tavallaan nopeasti, kun ei tajua että ne meni jo.

Toinen työpäivä oli tosiaan ihan hyvä, tein virheitä joo enkä osannut ranskaa ja joo mutta ainakaan en stressannut. Viereisellä kassalla oli osan aikaa mukava kameruninranskalainen tyttö jonka kanssa heitettiin läppää ruokatunnillakin. Tein myös jonkun verran järjestelyä, eli en ollut koko aikaa kassalla. Jee. Päivän tosin vain hilluin kämpillä yksin, sitä ei kannata tehdä, huomasin. Tuli vähän paranoidi olo.

Kolmas päivä sitten, perjantai.. Kävin päivällä kaupassa Montévrainissa, yksin ohjeiden mukaan, kysyin jopa tietä ja löysin perille jei! Illalla taas plääh. Mut oli merkattu koko päiväksi kassalle, mikä on yhteensä viisi tuntia kaupansulkemisvuorolla, ja ekat kaksi tuntia ennen ruokaa oli yhtä säätöä. Mulla loppui koko ajan vaihtorahat ja jouduin kysymään asiakkailta pienempää ja sit mokailin ja jouduin pyytämään team leaderiä korjaamaan ja sit joku halus patterit leluunsa enkä osannut kuvitella miten toimia, onneksi asiakas ja työkaverit neuvoi, koko ruljanssissa meni vaan aikaa ja olin hermona.
Sit kaiken kruunasi se, kun ruokatauon aikana italialainen Nicoletta (läheinen ystäväni jo nykyään) puhui että hänen täytyy soittaa poikaystävälleen tässä tauolla. Mulla oli aikaa ennen töihin paluuta, joten ajattelin itsekin yllättää Laurin ja sanoa moi. Ei olisi kannattanut. Pelkästään Laurin äänen kuuleminen sai minut sellaisen koti-ikävän valtaan, että aloin itkeä enkä pystynyt lopettamaan. Kaikki se stressi ja paine purkautui kerralla vasta siinä. Team leaderit rauhoitteli ja sanoi että voin pitää vielä vähän taukoa. Yritin palata kassalle liian vähän rauhoittuneena ja panikoiduin keskellä kauppaa. Ihmisten hälinä ja ranskan kieli.. Kun saan sellaisen itkukohtauksen, pysyn rauhallisena vain tuttujen ihmisten keskellä ja silleen puuh. Multa kysyttiin et haluanko mennä kotiin nukkumaan, sanoin että voin olla ihan hyvin vaikka varastolla. Laskimme kassani ja sain hommia: täydennä vaaterekit myymälän puolella. Ajattelin ranskalaisia asiakkaita kysymässä multa asioita ja itkin taas. Sain luvan mennä kotiin.

Oli todella terapeuttista nähdä kämppiksiäni kolmen päivän jälkeen (niillä on aamuvuoroja), puhua suomea, jakaa kokemuksia, nauraa tyhmille asiakkaille, ranskan puhumiselle, kaikelle. Valmistautua seuraavan päivän pariisiin. Nukkua.

Pariisi Liisin ja Miskan kanssa oli ihana, kävimme Shakespeare&co-kirjakaupassa, jossa hyllyt kattoon asti ja kirjasto yläkerrassa, sympaattista, ihanaa. Esoteeristen kirjojen kauppa, sarjakuvakauppa, kiinalainen teehuone, jossa vuosikertateitä ja halvin kupillinen kympin. Sieltä kuvia myöhemmin.
Illalla sateessa kämppisten kanssa Eiffel, oli ainakin ikimuistoista. Illalla kaikki märkää.

Tänään yritän vahvistaa mieltäni, pitää hauskaa ja rentoutua että pystyn asennoitumaan illalla töihin niin, että selviän. Tiedän että pystyn siihen, koska juuri ennen kaupasta lähtöäni perjantaina neuvoin asiakkaalle miten päästä Disney Villageen, äänenkään värähtämättä, täydellisellä englannilla. Tiesin että pääsisin pian kotiin. (Jos asiakas olisi ollut ranskalainen, en tiedä mitä olisi käynyt.)

Parasta mitä opin perjantaista, oli se, että työporukkani on aivan ihana. Team leaderit, aikuiset työnjohtajat, kertoivat minulle englanniksi miten olivat nuorena lähteneet amerikkaan töihin ilman sanankaan kielitaitoa, miten olivat kaivanneet kotiin ja miten olivat ensimmäisinä päivinään disneyn kassalla unohtaneet kaikkiin tavaroihin hälyttimet; ja "mehän ollaan sentään ranskalaisia, meillekin kävi virheitä!" Ylpeänä pitämäni ranskalaistyttö kyseli mikä on ja halasi mua tyhjässä varastossa. Jopa myrtsin oloinen italialainen, iso mies, jutteli iloisesti ja lohduttavasti enkuksi koti-ikäväiselle kesätyöläiselle, vakuutteli että kaikki työntekijät ymmärtävät englantia ja kaikki auttavat toisiaan. "We're like a big family here."
"Toi on ihan normaalia, tuota käy kaikille, et oo ensimmäinen etkä ainoa."

Ensimmäisinä päivinä olin saanut vähän toisenlaisen kuvan työilmapiiristä, jotkut nuoret työntekijät puhuivat selän takana että "noi uudet kesätyöläiset ei osaa ranskaa" (jonka espanjalainen Ana siis kuuli ja ymmärsi), jotkut piikittelee suoraan, toiset pitää mua ujona kun en ymmärrä niiden vitsejä enkä reagoi niihin mitenkään tai en juttele ruokatunnilla muiden kanssa. Juttelisin, mutta en englanniksi viitsi. Ehkä tänään. Ehkä viikon päästä juttelen jo ranskaksikin.

Oon kyllä henkisesti aika väsynyt. Työporukan kanssa viihtyminen auttaa varmasti todella todella paljon. Eiköhän se tässä parin päivän sisään muutu.

Seuraavat viisi päivää töitä, sitten kolmen päivän loma, hip. Mutta elän päivän kerrallaan.

Iloitsen siitä, että mulla on täällä ihmisiä, jotka pitävät musta ja pitävät tärkeänä sitä, että mulla on kaikki hyvin.


Ps. Aivan paras oli kyllä ranskalainen työnjohtaja, keski-ikäinen mies: "sun lasit on muuten ihan tosi hienot, haluisin just samanlaiset, vaihdetaanko?"

Pps. Haluan pian takaisin Pariisiin.

Henkinen väsy ja mitä muuta vielä

Olo on sekava. Kymmenen minuutin välein vaihtuu neutraalista tai tyytyväisestä ahdistuneeseen itkuun. Asiaan vaikuttaa se, että oon yksin kämpillä ja se että juttelen Laurin kanssa facebookissa.


Eilistä työpäivää (iltaa) en viitsisi tiivistää tähän, jotenkin ahdistaa. Kiirettä, jatkuvasti uusia asioita, unohtelua, kysymyksiä, ranskaa. Välillä on todella ollut olo että en halua mennä sinne tänään, miksi haluaisin, en ole masokisti, mutta tiedän että vain tekemällä opin. Mutta haluanko oppia?

Mun pitää vain ajatella, että mähän nimenomaan halusin tänne. Halusin Disneylandiin töihin kesäksi. (en nyt mitenkään palavasti, mutta oma valinta kuitenkin.) Halusin nimenomaan kassalle töihin, että oppisin asiakaspalvelua ja ranskaa.
Se oma halu vain tahtoo hautautua sen alle, mitä kaikkea pitää tehdä. Pitää tulla ajoissa töihin ja merkata läsnäolonsa kellokortilla täsmälleen sillä minuutilla, muin työvuorolista sanoo. Täytyy tehdä kaupassa asioita että se pysyy siistinä ja että asiakkaat haluu ostaa ja disneyn imago säilyy puhtaana. Täytyy tehdä sitä mitä työvuorolista ja pomot sanoo.

Kontrolloinnin määrä on niin hukea, että tulee ennemmin mieleen koulu kuin työ, en tiedä. Tietysti tämä on niin iso organisaatio ja kauppakin on iso, että se on välttämätöntä. Mutta se ei ole minun makuuni. Haluaisin, tulevaisuudessa ja yleensäkin, tehdä työtä joka ei olisi kellokortteihin ja käytäntöihin sidottua. Ehkä tämä on jotain nuoruuden idealismia, mutta en voisi olla ikääni työssä, missä en voisi käyttää luovuuttani ja luoda jotain uutta, neuvotella ihmisten kanssa, ajatella. Täällä ei ehdi ajatella kuin mekaanisesti.

Ehkä nyt yritän lopettaa tän neiteilyn ja ajatella, etten tiedä mitään elämästä ja maailmasta jos en ole ainakin kerran elämässäni tehnyt paskaduunia. (koska sitä tämä on, huolimatta pinkeistä ja kukallisista viktoriaanistyylisistä työpuvuista ja fancysta ympäristöstä.)


Yritän nyt lohduttautua vaan sillä, että ensimmäiset päivät on kaikille rankimpia ja kaikilla helpottaa sen jälkeen, ja että monilla käy niin että ne rakastuu tähän paikkaan ja haluu jäädä vielä sopimuksesta pidemmäksikin aikaa. Ja sillä etten oo täällä loppujen lopuksi yksin. Täällä on ihmisiä jotka välittää musta. Ja sillä, että ylihuomenna on vapaapäivä ja menen Liisin ja Miskan (ne täti ja serkku) kanssa Pariisiin kiertämään divareita ja katsomassa maailman paras teehuone.

Lauri, rakastan sua. Onneksi oot tukena. Pari kuukautta menee nopeasti, sitten tuun kotiin.


Ps. Työpäivän paras hetki oli, kun ranskalaisisä osti kaksi pehmolelua ja antoi ne kassojen edessä kahdelle tyttärelleen. Lasten ilon puolesta täällä loppujen lopuksi kai tehdään töitä.

"Est-ce que vous avez compris?"

Viidentenä päivänä kaikki on vähän helpompaa. Tiedän millä bussilla pääsen kauppaan, millä puiston pääportille, millä rautatieasemalle, millä työvaatteideni luo "bacstagen" portilta. (Puiston ympärillä on työntekijöiden alue, "backstage", missä on hallintorakennuksia, ruokaloita, koulutustilat, puvusto etc. "Backstage" ollaan myös myymälöiden takahuoneissa ym. Niillä puiston alueilla, missä asiakkaat ovat, ollaan "on stage".) Tiedän, mitä teen huomenna kun lähden töihin varttia vaille kuudeksi illalla noin tuntia aikaisemmin, jotta ehdin kävellä, ottaa bussin, vaihtaa vaatteet ja etsiytyä työpaikalle. Se, mitä teen työpaikallani, on sitten eri juttu.

Tänään oli siis viimeinen koulutuspäivä, myyjien kassakoulutus. Viisi tuntia taukoineen, kouluttaja puhuu nopeaa ranskaa hurjalla syötöllä, kaikki informaatiota mitä sinun pitää tietää aloittessasi huomenna työt. Opeteltavaa oli hurjasti. Disneyllä ei makseta vain joko käteisellä tai kortilla; on kansainväliset shekit, ranskalaiset shekit, disneyn hotellien "luottokortit", lahjakortit, kupongit, vaikka mitä. Pää tuntui räjähtävän informaation paljoudesta, mutta saimme onneksi kokeilla kaikki toiminnot harjoittelukassalla ja saimme tiivistelmävihkon mukaan. Ei se niin monimutkaista ole, kun sen on kerran oppinut.

Meidän saapumiserästä aloittaa samassa kaupassa samaan aikaan neljä tyttöä, kaksi espanjalaista ja italialainen jonka mainitsin. Eilen tutustuin lähemmin toiseen espanjalaisista Anaan, kun kävimme turvallisuuskoulutuksen jälkeen taas tutustumassa työpaikkaamme ja lähdimme sen jälkeen kaupoille. Oli jännittävää hengata espanjalaisessa tyttöporukassa, jossa yksi puhuu kunnollista englantia ja muut vahvalla korostuksella lähinnä ranskaa. Lisäksi kulttuurierot tuntuu jotenkin tosi suurilta, Ana on käynyt englantilaisen koulun Espanjassa niin tuntuu että senkin takia hänen kanssaan on helpompi olla tekemisissä.

Työpaikkame on siis Emporium, puiston suurin myymälä, heti sisäänkäynnin vieressä Main Streetillä. Kaupassa on jatkuva ruuhka ja aloitan huomenna myöhäisimmälllä iltavuorolla, jolloin ruuhka on kovin. Nice. Eilen saimme nopean kierroksen kaupan eri osissa sekä varastossa, joka on kaksi kertaa valtavampi kuin kauppa, mutta toivon todella että joku aikoo tehdä sen yksityiskohtaisemmin huomenna. Samoin meille sanottiin, että meille ei liikene ensimmäisiksikään päiviksi ketään vierellemme kassalle auttamaan, "koska tehän saatte koulutuksen siihen jo edellisenä päivänä, te osaatte jo", mutta ketä tahansa voi tietysti pyytää vierestä auttamaan, ja luulen että ne ymmärtää sen hyvin. Mutta silti: mitä paremmin perehdytätte minut, sitä vähemmän mun tarvii kysyä, sitä vähemmän teen virheitä, sitä tehokkaampi ja parempi työntekijä olen.

Joo, olen vähän paineissa, mutta yritän olla cool ja olla ajattelematta pessimistisesti ja miettiä, että tekemällä oppii ja kyllä se ranskakin siitä. Ihan vähän vain tuntuu että haluaisin mennä kotiin, käpertyä sohvalle Laurin kainaloon ja olla tekemättä mitään, olla vastaamatta kenenkään odotuksiin, sanoa etten halua töitänne, en tarvii rahojanne, en välitä paljonko kauppa myy. Että olisi ilman hurjaa vastuuta rahoista tai turvallisuudesta tai firman imagosta.

Haluaisin lähteä Pariisiin, olla vaan, tutustua ihmisiin. Haluan ajatella, että voin tehdä sen kaiken työn lisäksi ja rinnalla, ja että työkin tulee olemaan palkitsevaa ja opettavaista, kiireestä ja stressistä huolimatta. Toivon, että päivien kuluessa pystyn iltaisin (tai aamuisin) tekemään muutakin kuin lagaamaan kämpillä ja miettiä, voiko yhdeksältä mennä jo nukkumaan. Tästäkin illasta taitaa tulla sellanen.

Kohta teen salaattia, lepuutan aivojani suomenkielisellä romaanilla ja koitan ottaa yhteyttä tätiini, joka tulee serkkuni kanssa huomenna käymään puistossa, hip! Ehkä hyvä seura lieventää paineita iltaa varten.


Ps. Työvuoroni loppuu 01.45.

Pps: Lisää yksityiskohtia:

- edit vessapaperipakkauksiin, on isojakin kantokahvallisia, mutta pienissä ei ole kantokahvaa.
- tää näitten lausuminen on ihan huikeeta, tajusin tänään kun toinen suomalainen kertoi että [timidö:r] ei ole "timideur" (vaimentaja tms, lol) vaan "team leader". Oltiin jo pari päivää mietitty että niin keneen piti ottaa yhteyttä jos tulee ongelma? kaikki ranskalaiset sanoo sen niin! käsittämätöntä! Samoin "good show" ja "bad show" (työntekijä on asiallisen näköinen tai ei) on [gudsho] ja [badsho]. vaatii semisti keskittymistä tämä.
- puiston sääntö: "Pas des tatouées visibles, pas des piercings". Toissapäivänä reikä oli kymmenen tunnin jälkeen lähes ummessa. Voi olla etten kiusaa sitä ihan joka päivä. Vähän on haikea olo.

Perehdytystä betonimaailmaan

Kaksi viimeistä päivää on siis kulunut koulutuksessa ja tuntuu kuin olisi vierähtänyt viikko siitä, kun katselin lentokoneen ikkunasta pilviä jotka muistuttivat kermavaahtokasaa jonka joku olisi roiskauttanut kulhosta lattialle ja unohtanut siivota.

Oikeasti ei ole nyt mitenkään runollinen olo, viiden tunnin koulutuksen ja kävelyn ja ranskaan keskittymisen jälkeen en oo jaksanut muuta kuin loikoa kämpillä. Yhdeksän aikaan olin vakavissani menossa nukkumaan, mutta jouduin jonottamaan suihkuun.

Huoneessamme asuu siis kaksi suomalaistyttöä minun lisäkseni, meillä on pieni makuuhuone, olohuone (sis.vuodesohva), keittonurkkaus (sis.tiskikone), eteinen, vessa ja kylpyhuone (sis.kylpyamme).

Kirjoitin perjantaina, että suomalaiset kämppikset ovat kiva juttu. Asiassa on tavallaan kaksi puolta. Ulkomaisten kämppisten kanssa tulisi puhuttua enemmän kieliä, mutta suomalaisten kanssa on vähemmän kulttuurieroja ja kielimuuria, mikä on ainakin näinä ensimmäisinä päivinä todellinen helpotus. Aivot saavat levätäkin välillä.
Koulutuspäivien aikana "saapumiserämme" on hengannut lähinnä kieliryhmissä: ranskalaiset, espanjalaiset, britit, suomalaiset, kaikki keskenään. Poikia on sen verran vähemmän, että he ovat esimerkillisesti tutustuneet paljon enemmän toisiinsa ja puhuvat keskenään ranskaa. Tyttöporukoissa on käynyt niin, että jos kaksi erimaalaista tutustuu toiseensa ja toisella on kiinteä omankielisten hengausporukka, toisenmaalainen tutustuu koko porukkaan kerralla. Itse tavallaan tutustuin eilen yhteen ruotsalaistyttöön, johon muut suomalaiset ovat myös sitten tutustuneet, samoin tänään yhden italialaisen työkaverini kanssa. Jännää.
Luonnollisesti koulutuspäivien päätyttyä ja töiden alettua koko asetelma muuttuu.

Näin tänään siis työpaikkani ja kokeilin työvaatteita, niistä lisää myöhemmin.

Joitain ranskalaisia yksityiskohtia:
- vessa on erikseen kylpyhuoneesta eikä siellä ole lavuaaria, kädet pestään kylppärissä.
- kaikki kaupat ovat kiinni sunnuntaisin, myös Val d'Europessa, joka on tyyliin maan isoin ostoskeskus.
- jos ranskalainen ei puhu englantia, hän ei myöskään tiedä miten englanninkieliset sanat lausutaan. Esim. "cast member" (työntekijä, disneyjargonia) ei ole [käst membr] vaan [kasmembe:r]. Camembert-assosiaatio ei ole vältettävissä.
- talouspaperi- ja vessapaperipaketeissa ei ole sellaisia kantokahvoja, ne on pieniä ja ne pitää kantaa kainalossa.
- ihmiset oikeasti täällä ostavat kolme patonkia kerralla ja kuljettavat ne kotiin kainalossa. Yhtään baskeria en ole vielä nähnyt.

Disney-erikoisuuksia:
-joka paikkaan kuljetaan bussilla, vaikka matkaa olisi alle kilometri, meille annettiin karttojen sijasta ohjeet bussien käyttöön.
-kaikki on feikkiä, jopa nupukiveykset nurmikoiden reunoilla on betonista.

Nyt nukkumaan.

Perillä! Käsittämätön väsy.

Tuota juu. Tuntuu vaikealta kertoa ensimmäisestä päivästä nyt, kun on herännyt neljältä ja kun muutenkin on tapahtunut ainakin kolmen vuorokauden verran. Mutta kirjoittaminen selkeyttää päätä, kivaa.

Lennot meni kivasti, jee, vaikka seuraa ei sitten ollutkaan. Frankfurtistakin selvisin hengissä pienen sählingin jälkeen. Charles-de-Gaullessa olikin sitten vähän suuremman luokan operaatio, kun yritimme ranskanopiskelijakaverini Lauran kanssa löytää toisemme. Terminaalien välissä oli kilometrejä, yhteysjunat rikki ja tiedotus puutteellista. Ranskalaista? Ehkä.. Loppujen lopuksi aikaa koneen laskeutumisesta Disneylandiin saapumiseen meni kolmisen tuntia. Välimatkaa on muutama kymmenen kilometriä. Pari bussia ja junaa mahtui väliin.

Disneyllä infoa tulvi majoituksesta, busseista, junista, aikatauluista, ruokailuista, kaikki ranskaksi, puuh. Ja kaikki periaatteessa sellaista, mikä pitää tietää heti, meillähän on kolme seuraavaa päivää täällä pelkkää koulutusta.

Matkojen, ilmoittautumisten ja majoituksen tiimellyksessä en ehtinyt syödä n. yhdentoista ja seitsemän välillä mitään. Jännää.

Päivän positiivisin juttu: ilmoittautumisen jälkeisestä koulutuksesta löysimme Lauran kanssa kolme muutakin suomalaistyttöä, joiden kanssa lyöttäydyimme yhteen ja pyörimme tässä loppuillan, kävimme Val d'Europessa ruokakaupassa (se on massiivinen) ja muuta. Nyt, pienen tuurin ja muutosten jälkeen asumme kaikki viisi yhteensä kahdessa eri huoneessa.

Niin tosiaan, ehkä vähän vielä positiivisempi juttu tässä päivässä: me asutaan neljän tähden hotellissa. :)
Siitä myöhemmin lisää.

Nyt menen nukkumaan. Pää on sekava. Kiitos ja näkemiin.

Kohta lähdetään.

Hei sinä. Perustin tämän blogin joskus aikoja sitten ja sen pitämiselle kävi kuten päiväkirjoilleni yleensä: innostuin, kirjoitin ja unohdin. Nyt innostukseni blogata heräsi taas, kun edessä on kahden kuukauden reissu Ranskaan. Sieltä varmasti riittäisi kerrottavaa, jos innostukseni säilyy. :)

Niin, tänään on torstai, lento lähtee huomenna aamulla 06.55. Tänään illalla lähtö helsinkiin, jossa oon yötä vanhalla ystävälläni (<3), Puistolassa lähellä Vantaan rajaa. Aamulla otan taksin. Kävi tuuri.

Kaikki on varmaan pakattu, kohta, melkein. Tyhjensin juuri lompakkoni kirjastokorteista. Viimeiset pyykit vielä kuivuvat. Juuri sain tietää että saan aamun lennolle seuraa. :)

Eiköhän näillä Ranskaan asti päästä.

<3: M