Henkinen väsy ja mitä muuta vielä

Olo on sekava. Kymmenen minuutin välein vaihtuu neutraalista tai tyytyväisestä ahdistuneeseen itkuun. Asiaan vaikuttaa se, että oon yksin kämpillä ja se että juttelen Laurin kanssa facebookissa.


Eilistä työpäivää (iltaa) en viitsisi tiivistää tähän, jotenkin ahdistaa. Kiirettä, jatkuvasti uusia asioita, unohtelua, kysymyksiä, ranskaa. Välillä on todella ollut olo että en halua mennä sinne tänään, miksi haluaisin, en ole masokisti, mutta tiedän että vain tekemällä opin. Mutta haluanko oppia?

Mun pitää vain ajatella, että mähän nimenomaan halusin tänne. Halusin Disneylandiin töihin kesäksi. (en nyt mitenkään palavasti, mutta oma valinta kuitenkin.) Halusin nimenomaan kassalle töihin, että oppisin asiakaspalvelua ja ranskaa.
Se oma halu vain tahtoo hautautua sen alle, mitä kaikkea pitää tehdä. Pitää tulla ajoissa töihin ja merkata läsnäolonsa kellokortilla täsmälleen sillä minuutilla, muin työvuorolista sanoo. Täytyy tehdä kaupassa asioita että se pysyy siistinä ja että asiakkaat haluu ostaa ja disneyn imago säilyy puhtaana. Täytyy tehdä sitä mitä työvuorolista ja pomot sanoo.

Kontrolloinnin määrä on niin hukea, että tulee ennemmin mieleen koulu kuin työ, en tiedä. Tietysti tämä on niin iso organisaatio ja kauppakin on iso, että se on välttämätöntä. Mutta se ei ole minun makuuni. Haluaisin, tulevaisuudessa ja yleensäkin, tehdä työtä joka ei olisi kellokortteihin ja käytäntöihin sidottua. Ehkä tämä on jotain nuoruuden idealismia, mutta en voisi olla ikääni työssä, missä en voisi käyttää luovuuttani ja luoda jotain uutta, neuvotella ihmisten kanssa, ajatella. Täällä ei ehdi ajatella kuin mekaanisesti.

Ehkä nyt yritän lopettaa tän neiteilyn ja ajatella, etten tiedä mitään elämästä ja maailmasta jos en ole ainakin kerran elämässäni tehnyt paskaduunia. (koska sitä tämä on, huolimatta pinkeistä ja kukallisista viktoriaanistyylisistä työpuvuista ja fancysta ympäristöstä.)


Yritän nyt lohduttautua vaan sillä, että ensimmäiset päivät on kaikille rankimpia ja kaikilla helpottaa sen jälkeen, ja että monilla käy niin että ne rakastuu tähän paikkaan ja haluu jäädä vielä sopimuksesta pidemmäksikin aikaa. Ja sillä etten oo täällä loppujen lopuksi yksin. Täällä on ihmisiä jotka välittää musta. Ja sillä, että ylihuomenna on vapaapäivä ja menen Liisin ja Miskan (ne täti ja serkku) kanssa Pariisiin kiertämään divareita ja katsomassa maailman paras teehuone.

Lauri, rakastan sua. Onneksi oot tukena. Pari kuukautta menee nopeasti, sitten tuun kotiin.


Ps. Työpäivän paras hetki oli, kun ranskalaisisä osti kaksi pehmolelua ja antoi ne kassojen edessä kahdelle tyttärelleen. Lasten ilon puolesta täällä loppujen lopuksi kai tehdään töitä.