Ylämäki, alamäki, Pariisi

Kymmenen päivää tuntuu kahdelta kuukaudelta. Edellistä kertaa kotona on vaikea kuvitella. Miltähän tuntuu oikeasti kahden kuukauden päästä? Aika kuluu täällä todella hitaasti. Työpäivinä tavallaan nopeasti, kun ei tajua että ne meni jo.

Toinen työpäivä oli tosiaan ihan hyvä, tein virheitä joo enkä osannut ranskaa ja joo mutta ainakaan en stressannut. Viereisellä kassalla oli osan aikaa mukava kameruninranskalainen tyttö jonka kanssa heitettiin läppää ruokatunnillakin. Tein myös jonkun verran järjestelyä, eli en ollut koko aikaa kassalla. Jee. Päivän tosin vain hilluin kämpillä yksin, sitä ei kannata tehdä, huomasin. Tuli vähän paranoidi olo.

Kolmas päivä sitten, perjantai.. Kävin päivällä kaupassa Montévrainissa, yksin ohjeiden mukaan, kysyin jopa tietä ja löysin perille jei! Illalla taas plääh. Mut oli merkattu koko päiväksi kassalle, mikä on yhteensä viisi tuntia kaupansulkemisvuorolla, ja ekat kaksi tuntia ennen ruokaa oli yhtä säätöä. Mulla loppui koko ajan vaihtorahat ja jouduin kysymään asiakkailta pienempää ja sit mokailin ja jouduin pyytämään team leaderiä korjaamaan ja sit joku halus patterit leluunsa enkä osannut kuvitella miten toimia, onneksi asiakas ja työkaverit neuvoi, koko ruljanssissa meni vaan aikaa ja olin hermona.
Sit kaiken kruunasi se, kun ruokatauon aikana italialainen Nicoletta (läheinen ystäväni jo nykyään) puhui että hänen täytyy soittaa poikaystävälleen tässä tauolla. Mulla oli aikaa ennen töihin paluuta, joten ajattelin itsekin yllättää Laurin ja sanoa moi. Ei olisi kannattanut. Pelkästään Laurin äänen kuuleminen sai minut sellaisen koti-ikävän valtaan, että aloin itkeä enkä pystynyt lopettamaan. Kaikki se stressi ja paine purkautui kerralla vasta siinä. Team leaderit rauhoitteli ja sanoi että voin pitää vielä vähän taukoa. Yritin palata kassalle liian vähän rauhoittuneena ja panikoiduin keskellä kauppaa. Ihmisten hälinä ja ranskan kieli.. Kun saan sellaisen itkukohtauksen, pysyn rauhallisena vain tuttujen ihmisten keskellä ja silleen puuh. Multa kysyttiin et haluanko mennä kotiin nukkumaan, sanoin että voin olla ihan hyvin vaikka varastolla. Laskimme kassani ja sain hommia: täydennä vaaterekit myymälän puolella. Ajattelin ranskalaisia asiakkaita kysymässä multa asioita ja itkin taas. Sain luvan mennä kotiin.

Oli todella terapeuttista nähdä kämppiksiäni kolmen päivän jälkeen (niillä on aamuvuoroja), puhua suomea, jakaa kokemuksia, nauraa tyhmille asiakkaille, ranskan puhumiselle, kaikelle. Valmistautua seuraavan päivän pariisiin. Nukkua.

Pariisi Liisin ja Miskan kanssa oli ihana, kävimme Shakespeare&co-kirjakaupassa, jossa hyllyt kattoon asti ja kirjasto yläkerrassa, sympaattista, ihanaa. Esoteeristen kirjojen kauppa, sarjakuvakauppa, kiinalainen teehuone, jossa vuosikertateitä ja halvin kupillinen kympin. Sieltä kuvia myöhemmin.
Illalla sateessa kämppisten kanssa Eiffel, oli ainakin ikimuistoista. Illalla kaikki märkää.

Tänään yritän vahvistaa mieltäni, pitää hauskaa ja rentoutua että pystyn asennoitumaan illalla töihin niin, että selviän. Tiedän että pystyn siihen, koska juuri ennen kaupasta lähtöäni perjantaina neuvoin asiakkaalle miten päästä Disney Villageen, äänenkään värähtämättä, täydellisellä englannilla. Tiesin että pääsisin pian kotiin. (Jos asiakas olisi ollut ranskalainen, en tiedä mitä olisi käynyt.)

Parasta mitä opin perjantaista, oli se, että työporukkani on aivan ihana. Team leaderit, aikuiset työnjohtajat, kertoivat minulle englanniksi miten olivat nuorena lähteneet amerikkaan töihin ilman sanankaan kielitaitoa, miten olivat kaivanneet kotiin ja miten olivat ensimmäisinä päivinään disneyn kassalla unohtaneet kaikkiin tavaroihin hälyttimet; ja "mehän ollaan sentään ranskalaisia, meillekin kävi virheitä!" Ylpeänä pitämäni ranskalaistyttö kyseli mikä on ja halasi mua tyhjässä varastossa. Jopa myrtsin oloinen italialainen, iso mies, jutteli iloisesti ja lohduttavasti enkuksi koti-ikäväiselle kesätyöläiselle, vakuutteli että kaikki työntekijät ymmärtävät englantia ja kaikki auttavat toisiaan. "We're like a big family here."
"Toi on ihan normaalia, tuota käy kaikille, et oo ensimmäinen etkä ainoa."

Ensimmäisinä päivinä olin saanut vähän toisenlaisen kuvan työilmapiiristä, jotkut nuoret työntekijät puhuivat selän takana että "noi uudet kesätyöläiset ei osaa ranskaa" (jonka espanjalainen Ana siis kuuli ja ymmärsi), jotkut piikittelee suoraan, toiset pitää mua ujona kun en ymmärrä niiden vitsejä enkä reagoi niihin mitenkään tai en juttele ruokatunnilla muiden kanssa. Juttelisin, mutta en englanniksi viitsi. Ehkä tänään. Ehkä viikon päästä juttelen jo ranskaksikin.

Oon kyllä henkisesti aika väsynyt. Työporukan kanssa viihtyminen auttaa varmasti todella todella paljon. Eiköhän se tässä parin päivän sisään muutu.

Seuraavat viisi päivää töitä, sitten kolmen päivän loma, hip. Mutta elän päivän kerrallaan.

Iloitsen siitä, että mulla on täällä ihmisiä, jotka pitävät musta ja pitävät tärkeänä sitä, että mulla on kaikki hyvin.


Ps. Aivan paras oli kyllä ranskalainen työnjohtaja, keski-ikäinen mies: "sun lasit on muuten ihan tosi hienot, haluisin just samanlaiset, vaihdetaanko?"

Pps. Haluan pian takaisin Pariisiin.