Kohta lähdetään.

Huomenna lento. Fiilis on kumma.
Nyt yksin kämpillä enkä ole siivonnut juuri yhtään vaikka palasin puistosta jo kahdeksan aikaan, otin kylvyn ja odottelen Teaa töistä. Eilen kun tulin töistä kolmen aikaan yöllä sillä oli täällä pakkausbileet yksistään. Valvottiin neljään ja oli kivaa. Odottelen samaa, on varmaan tehokkaampaa.

Tänään nukuinkin sitten yhteen ja tekeminen on rajautunut puistossa käytännön asioiden hoitamiseen. Työpaikalla piti käydä leikkauttamassa henkilökortti puoliksi. Sen jälkeen en voi enää mennä takaisin puistoon enkä saada työntekijäalennusta edes Disney Villagessa. Tosi lopullinen olo. Outoa, kummaa. Tuntuu etten saanut hyvästeltyä puistoa kunnolla.

Olen sanonut jo monille hyvästejä, mutta monia läheisiä työkavereita en ole edes nähnyt näinä viimeisinä päivinä. Lauantaina töissä oli suurimmaksi osaksi vakkareita ja ranskalaisia viikonlopputyöntekijöitä eikä haikeaa tunnelmaa juuri syntynyt. Tänään sovittiin vielä espanjalaisen kaverin kanssa että törmätään hotellilla mutta se ei olekaan enää online facebookissa, saa nähdä.

Moni kesän täällä olleista munkin työkavereista on palaamassa takaisin halloweeniksi ja/tai jouluksi. Mä en aatellut, syksyllä on Suomessa tarpeeksi tekemistä ja tänne tulo ja täällä olo on kuitenkin jonkun verran henkisesti kuluttavaa. Lomalle Pariisiin vois kyllä tulla, ja nähdä tutut Villagessa. :)

Pariisia tulee ikävä, ja Montevrainia, sitä näennäistä tavallista ranskalaista arkea kun käy supermarketissa ja kirkkopuistossa rentoutumassa ja ihailemassa vanhoja taloja. Ja sitä kun voi halutessaan poiketa Pariisissa vastaantulevaan museoon matkalla kirjakauppaan ja pääsee ilmaiseksi sisään. Ja sitä tunnetta, kun on turistin ja paikallisen välimaastossa.

Töitä ei niinkään tule ikävä, odotan innolla opiskelua ja sitä kun saa lukea ja käyttää aivojaan ja siitä vielä maksetaan. (okei, palkka ei ole verrattavissa opintotukeen mutta tekemisen laatu muuttuu hurjasti.) En tule kaipaamaan ranskalaisia kollegoja, joille ihmisarvo on suoraan verrannollinen puhutun ranskan tasoon. En tule kaipaamaan aina rehellisenä olemista kun kaikki muut luistaa säännöistä.

Odotan innolla sitä kun pääsen hoitamaan asioita suomeksi, mikään ei tunnu enää vaikealta asialta hoitaa kun tietää kuinka vaikeaa se voi olla. Voin ilmaista itseäni juuri niin kuin haluan kampaajalla, junalippuja ostaessa, palkka-asioita hoitaessa, missä tahansa. Se tuntuu nyt luksukselta ja etuoikeudelta.

Odotan Turkua ja opiskelijaelämää ja kansalaisjärjestöhommia ja kahviloissa hengaamista.
Ja sitä että näen Laurin.
Mieleni ja sydämeni ovat nyt jo täysin Suomessa.

Ilotulituksia lounastauolla

Pari viikkoa sitten kirjoitin näin:
”Työ täyttää arkipäiväni silloinkin kun en ole töissä, koska suurimman osan ajasta on iltavuoroja jolloin päivisin joko nukkuu tai stressaa siitä kuinka monta tuntia on vielä jäljellä ja mitä ehtii tehdä ja eihän sieltä vain myöhästy. Jos on aamuvuorossa, on töiden jälkeen niin väsynyt ettei jaksa lähteä mihinkään.”

Nyt viimeisten viikkojen aikana olen oppinut ottamaan enemmän irti aamupäivistäni, kierrellä Montevrainissa, käydä puistossa, kaupassa, lukea kirjaa, roikkua koneella. Vähän vähemmällä stressillä. Ottamaan rennommin. Nyt on sellainen olo että viimeinen viikko menee tosi rennosti kun tietää jo ettei kaikkea tarvi ottaa ihan niin vakavasti ja että kohta täältä lähteekin jo pois.

Mutta töistä siis:
Työpäivä rakentuu Disney-slangin ympärille, joka on ilmeisesti samaa kaikissa puistoissa.. Kellokortilla läsnäolon merkkaus on ”to badge”, siis ”badger” ranskaksi. Sitten on ”briefing”, jossa infoa samaan aikaan aloittaville. Sitten kassalaatikko pohjakassan kanssa ”money roomista”, sitten ehkä kassalle, tai tekemään ”flooria”, eli täyttämään hyllyjä varastosta, tai tekemään ”animationia” eli leikkimään leluilla kaupassa lasten kanssa. Jonkun ajan päästä tunnin lounastauko, ”lunch”, jossain välissä vartin tauko, ”break”. Lähtö- ja paluuajat merkitään lappuun, jonka nimi on ”breaksheet”. (ranskalaisten lausuminen aiheuttaa hilpeyttä joka kerta.) Jos kassalla tulee vaikeuksia, puhelinsoiton päässä ovat ”duty” (peruutukset, vaihdot ym.), ”money room” (jos tarvii lisää kolikoita tms.), ”stocker one” ja ”stocker two” (hakemaan tavaraa varastosta) sekä ”team leader” (hankalat asiakkaat, vaativammat kysymykset). Ensimmäistä neljää pestiä hoitavat vuorotellen CDI:t (vakkarit) ja pidempään viipyvät CDD:t (määräaikaisella sopimuksella olevat). Team leaderit ovat aikuisia pikkupomoja, joiden yläpuolella on ”manager”, meillä iso ja pelottavahko italialaismies.

Muualla paitsi laitteissa työskentelevien työasuun kuuluu avainnauhaa muistuttava pinssinauha, jossa on siis rivissä Disney-pinssejä. Puistojen kulttuuriin kuuluu pinssien vaihto asiakkaiden ja henkilökunnan välillä. Puistokävijä voi ostaa oman nauhan ja omia pinssejä (väh. 6e/kpl) ja sitten kävellä puistossa se nauha kaulassa ja kytätä vastaantulevien castmembereiden pinssejä. Sitten välillä joku tulee ja kysyy: voisinko vaihtaa tämän tuohon, tai minä ottaisin tuon ja saat valita minkä pinssin haluat minulta… Pitkään töissä olleet harrastavat tätä ihan keskenäänkin ja niillä on huikeasti pinssejä kiinni työpaidassa tai toisessa pinssinauhassa tai ”nametagissä”…

Kaikissa puiston kaupoissa on PWP, ”purchase with purchase”, pe-dublöve-pe, tuote jonka saa halvemmalla jos ostaa yli tietyn summan, meillä nyt sellainen disney-urheilukassi jonka saa puoleen hintaan jokaisesta 30:n euron ostoksesta, 9,95e kahdenkympin sijaan. Tämä tarjous tulisi informoida asiakkaille kassalla jokaisen ostoksen yhteydessä, vaikka ne eivät olisi ylittäneet kolmeakymmentä, niin sitten voi ostaa jotain lisää että menee yli kolmenkympin ja sit voi maksaa vielä kympin kassista jota ei oikeasti tarvitse. Kaupan järjestelmissä on reaaliaikainen seuranta kassien myynnistä, ne näkee kuka on myynyt kuinkakin monta kassia päivän aikana. Hyviä myyjiä suitsutetaan briefingeissä, kerrotaan montako kassia saatiin yhteensä eilen ja kuinka paljon jäätiin taaskin tavoitteesta. Tilanne aiheuttaa jännitteitä, motivaation puutetta, haistattelua kauppaa kohtaan, ammattiylpeyttä onnistuessa ja lisää rahaa kaupalle. Mä oon ainakin kerran ollut päivän paras myyjä, 11 laukkua ja aplodit.

Emorium on suuri kauppa, työntekijöitä yhteensä n.120. Vähän alle puolet ranskalaisia, puolet muualta, kuitenkin niin että yli puolet puhuvat keskenään ranskaa (espanjalaiset, italialaiset) ja puolet englantia (pohjoismaalaiset, hollantilaiset, saksalaiset, britit). Olen tutustunut aika vähän ranskalaisiin, kielimuuri on sen verran suuri. Ranskalaiset ja vakkarit voivat olla tosi töykeitä meille ”anglophone”-kesätyöläisille, mutta onneksi meillä on keskenämme hyvä yhteishenki. Aika paljon on samojen ihmisten kanssa samoja työvuoroja useita päiviä peräkkäin, se on huippuu.

Parasta on jos pääsee valvomaan paraatia, se tarkoittaa kahta tuntia ei-minkään tekemistä, kysymyksiin vastailua, hauskanpitoa. Tai "animation", se on tunti leikkiä ilman vastuuta kassasta tai kaupan siisteydestä. Parasta on vierekkäin oleva kassaryhmä ja siinä kivat työkaverit joiden kanssa pitää hauskaa ja auttaa toisiaan. Jotkut kassat ovat yksin keskellä kauppaa, niissä on aina jonoa, toisaalta aika menee nopeasti kun on koko ajan tekemistä eikä kukaan tule sanomaan että tee jotain äläkä näytä siltä ettei sulla ole mitään tekemistä! Järjestele vaikka vähän.
Kivaa oli myös yksi iltavuoro tulla "lounaalta" ja katsella ilotulituksia. Hollantilainen työkaverini: "ei ole ihan normaali työpaikka tämä Disney kyllä!"

-
Oon syönyt täällä ihan hirveästi suklaata. Siitä on tullut sellainen mentaalinen turvaruoka, kun syön suklaata niin tunnen olevani tauolla eikä tarvi tehdä työtä, voin ottaa hetken rennosti. Lisäksi varmaan niihin endorfiineihin on tullut ihan konkreettinen tarve ja riippuvuus. Työpäivän aikana saattaa mennä 150g:n levy, jos ei ole levyä niin jäätelö + patukka + suklaakakun pala ois aika vakio.

Ranskalaiset syövät ihan hirveästi ranskalaisia perunoita, ei kai olisi pitänyt olla yllätys, samoin lehtitaikinasta väkerrettyjä täytettyjä juttuja, suolaisena ja makeana. Näiden lisäksi työpaikkaruokalasta saa joka päivä pizzaa, kanankoipia, pihvejä. Hurjaa. Kevyempiäkin aterioita toki, kalaa, piirakoita, keitettyjä kasviksia, salaattia, linssejä. Maistuu aina samalta eikä varsinaisesti täytä, mutta onpahan terveellistä. (sitten vakituinen suklaa-annos ja johan kompensoituu.)

-
Kävin lauantaina yksin Pariisissa, saattoi jäädä viimeiseksi kerraksi pitkään aikaan. Tulen kaipaamaan sitä kaupunkia, mutta on lohduttavaa tietää että sinne pääsee suht helposti käymään tulevaisuudessakin vaikka kuinka monta kertaa. Nyt kun tietää mm. halvimmat nähtävyydet ja majoitustavat ja ruokapaikat :)

Sunnuntaina rentoilua kämpillä ja illallinen kämppisten kanssa, koska toinen niistä lähtee jo huomenna. Tänään siivottiin Tean kanssa urakalla, huonetarkastus Johannan lähdön johdosta tulee tänään just ennen kuin lähden töihin. Loppuviikosta tulee kiva varmaan senkin takia että Teallakin on, ensimmäistä kertaa, koko viikko iltavuoroja ja yhteinen vapaapäiväkin on, perjantaina työkavereiden kanssa jäähyväisiltamat ja sellaista. Viikonlopun työvuoroja yritän vielä vaihtaa, tähän mennessä listoissa oli perjantai vapaa, lauantaina 18-02, sunnuntai vapaa… Sitten onkin jo Suomi. Jännittävää.

Viikko jäljellä

Se kun huomaa pärjänneensä Pariisissa koko päivän ilman kotiin unohtunutta karttaa

Se kun Aladdin iskee silmää ja nostaa peukun pystyyn valvoessasi paraatia

Se kun huomaa puhuneensa ranskaa ajattelematta sitä

Kun saa selittää hollantilaiselle kaverilleen mitä linssit ovat ja miksi niitä syödään

Kun ei tiedä kirjoittaako postikortteja näin pitkältä reissulta vai ei, ja päättää kirjoittavansa koska harvemminhan sitä kukaan nyt Disneylandissa käy

Se kun löytää sielunsiskonsa ja se on italialainen

Ällistyneet katseet ja epäuskoinen nauru kun luettelen numerot yhdestä kymmeneen suomeksi

Aamuyön tunnit hiljaisella metroasemalla Pariisin lähiössä espanjalaisen ja ruotsalaisen kanssa

Kymmenet museot, jokainen keskiaikainen tai vallankumoukseen liittyvä nähtävyys jota hehkutetaan ja johon on 7 euron sisäänpääsymaksu mutta johon pääset ilmaiseksi 18-25 -vuotiaana Euroopan kansalaisena ja joka onkin sitten ihan tosi laimee

Se kun astelee töihin juuri sopivan kokoisessa työhameessa päivien liian pienien ja liian isojen yksilöiden jälkeen

Se kun vaihdat pinssejä puistokävijän kanssa ja se antaa sun valita pinssin minkä haluat tilalle

Verrattain aika uniikkeja juttuja ne.

Arkea ja syysjuttuja

Suihkun lattiakaivo on ollut jo pitkään tukossa ja vesi tulvinut kylppärin lattialle parin minuutin suihkun jälkeen. Tänään viiden minuutin suihkun jälkeen vesi oli tulvinut kylppäristä ulos asunnon lattialle ja lattian alle. Pelastuspyyhkeitä lattialle, kengät kuivempaan. Tarkistus sanakirjasta: mikä on lattiakaivo, miten sanottiinkaan ”lattialla”. Ilmoitus respaan, huolestuneena sanoivat että lähettävät jonkun, oli jo vartti sitten, mitään ei ole tapahtunut. Odotan mielenkiinnolla.
Muutenkaan tässä hotellissa ei toimi oikein mikään, lakanat eivät vaihdu ja kun pyyhkeet vaihtuvat kahden viikon välein niistä katoaa yksi. Respassa ei ole kolikoita joihin vaihtaa setelinsä jotta voisi pestä pyykkiä joka maksaa vitosen ja kuivata ne rummussa kahdella eurolla. Makkarin lamppu on palanut mutta siitä meidän pitäisi ihan itse ilmoittaa, ei olla saatu aikaiseksi. Tea pelkää että ne laittaa meidät maksamaan siitä. Mä en uskoisi, mutta oon aika varma että ilman ilmoitusta vesivahingosta me ei oltais saamassa meidän takuurahoja takaisin.

No nyt tuli korjausmies hoitamaan suihkun tukos. Mukava tyyppi. Lattiankuivaukseen ei toisaalta tullut mitään apua. Just tällainen meininki, nopeasti lähetetään joku hoitamaan että vettä ei tule jatkossa lattialle ettei lattia vahingoitu, mutta ketään ei kiinnosta jos meidän lattia lainehtii vedestä nyt ja pyyhkeet on likaisia ja märkiä. Edelleenkin vähän pelkään takuurahojen puolesta, koska kukaan hotellin vastuullisista ei tullut katsomaan vahinkoja itse, parketti kupruilee jo rankasti kun sen päällä kävellessä kuuluu lits läts vaikka pinta on kuiva. Omapahan on lattiansa, mutta meidän takuurahat.


Vapaapäivät meni taas nopeasti. Lauantaina itsekseen pikkukylä Montévrain, kadut taas tyhjänä, liikkeet kesälomilla, kirkko kiinni (ovessa seuraavien messujen päivämäärät maalis-, huhti- ja toukokuussa), kirkon vieressä puisto jossa omenapuita, oli hyviä. Idyllisyys on sanoinkuvaamatonta.
Pe- ja la- iltoina ihanat työkaverit pyysivät viihteelle, ihan jees, ehkä niihin muihinkin tutustuu tai sitten ei. Ulkopuolisuuden tunne pysyy muiden kuin tosi tuttujen kanssa.

Sunnuntaina Pariisi kämppiksen ja sen suomalaisen työkaverin kanssa, kirppareita, ylihintaisia ihania ostoksia, Napoleonin hautamonumentti les Invalides ja mahtipontisuuden ylistys. Sotamuseossa yllättävän kiehtovaa, keskiaikaiset haarniskat ja miekat kuin suoraan fantasiakirjoista. Kylmät väreet selkäpiissä kun tajusi että ne ovat olleet ihan todellisessa käytössä, estääkseen miekanviiltoja, tekemään niitä. Maailmansotien osastolle en olisi edes halunnut mennä ensin, ne sodat olivat niin tuhoisia ja niin lähellä, mutta propagandajulisteet pelasti tilanteen. Illalla vielä treffit Paris Plagella suomalaisen opiskelukaverin ja sen suomalaisen työkaverin kanssa, hengausta, kotiin.
Ensi viikonloppuna suunnitelmissa Pariisi työkavereiden kanssa, vois olla kivaa vaikka suomalaisten kanssa on huippuu kun ei ole kielimuuria.


Joka päivä luen facebookista mitä kaverit ovat tehneet Suomessa, tapahtumia vaikka mitä! Kutsuja viikon ja kahden päässä oleviin huippuihin juttuihin ja haikeus ja harmi. Kunnallisvaalistartti ja edarivaalistartti, oi voi, täytyy pitää huolta että pysyy informoituna ja ajan tasalla.
Samalla Turun ViNO tarvitsisi huomiotani ja ei pystyisi. Facebookiin ja sähköpostiin ilmestyy säännöllisin väliajoin: hei tyypit, ollaanhan tekemässä tätä ja menossa tänne, tää on jo myöhässä, hei puhikset! Kerroin samana päivänä kun hommaan lupauduin että olen sitten kesällä kaksi kuukautta täällä ja silloin en pysty olemaan vastuussa ja sanottiin että se on ok. Ei kai kukaan mua olekaan varsinaisesti syyttämässä mistään mutta ei tuu ihan paras fiilis kun ei vain tiedä missä oma yhdistys tällä hetkellä menee kun ei vain pysty. Toisaalta mietin että joku superihminen varmaan pystyisi, mutta oma henkinen kapasiteetti ja aika ei vain riitä samaan aikaan elämään täällä ja hoitamaan yhdistysjuttuja siellä. Yritän delegoida ja muistutella itsekin ja luottamaan että kyllä siellä muu hallitus tekee ja asioita tapahtuu vaikka en murehtisi siitä päätäni irti.

Odotan innolla syksyä, täällä on tottunut olemaan aktiivinen ja kiertämään paikkoja ja näkemään ystäviä, uskon että jatkan samaa Turussakin. Asun ihanassa kaupungissa, aion kiertää niin paljon kahviloita ja museoita ja tapahtumia, järjestää tapahtumia ja osallistua, nauttia elämästä, vaikuttaa.

Edustajistovaalit on vielä kysymysmerkki, ehdokkaaksi on kysytty ja vähän ehkä kiinnostaisi mutta en pääse alkusyksyn suunnitteluihin ja tuntuu että olisin syyskuussa pihalla vaaliohjelmista ja porukasta ja kaikesta. Sen näkee sitten, voi olla että mukaan pääsee ihan hyvin, vaikka vain kampanjoimaan Vihreää listaa jos ei itse kisaamaan vielä lähtisikään.

Kolme viikkoa menee ihan tosi nopeasti ja se on hyvä. Viihdyn täällä sen verran hyvin ettei ole kamalaa ja aion nauttia ajasta täällä ja Pariisista ja olla hyvässä seurassa ja oppia asioita, mutta syksyä ja Turkua odotan innolla koska musta tuntuu että siitä tulee ihan super. Ja kaipaan ihmisiä, mutta enää se ei ole sellaista lannistavaa kaipuuta, vaan iloa siitä että ne on.

Nyt taas töihin. 15:ksi viimeinen työpäivä, Laura laski eilen. Jännää.

Asioita

Vapaapäivä ja lähdin yksin Pariisiin. Mennessä päässä soi SMG:n Helsinkiin.
Shakespeare & co.- kirjakauppa taas, se on ihana, uusia ja vanhoja englanninkielisiä kirjoja lattiasta kattoon, työntekijät brittejä, yläkerrassa huoneita jossa saa vain olla ja lukea, piano jota saa soittaa ja jota soitin ja soitettuani piano suljettiin illan tapahtumaa varten. Poistuin vähin äänin paikalta katsomatta ketään silmiin. Rohkeuteni riitti siihen asti.

Omena ja suklaata Pariisin vanhimman kirkon puistossa, tuntui kuin olisin ollut melkein paikallinen. Jännä kyllä kun keskustan kaduilla kuulee enemmän muita kieliä kuin ranskaa.

Musée du quai Branly on ihana! Sinnekin pääsi onneksi ilmaiseksi alle 25-vuotiaana EU-kansalaisena (niinku Louvreen) niin kehtaa käydä useamminkin. Esineitä ja taidetta Oseaniasta, Aasiasta, Afrikasta, Amerikoista. Kaunis esillepano ja avartavia videoita. Ja käsittämätöntä kauneutta, huikeaa taitoa, päheyttä. Ulos astuessani olin rentoutuneempi kuin aikoihin.

Vähän erilaisen matkamuistomyymälän mies joka puhui englantia kun en osannut heti vastata. Meinasin ostaa Mucha-julisteen kympillä, harkitsen vielä. Muutenkaan en ostanut muuta kuin kartan tänään, niin monta paikkaa johon ajattelee menevänsä vielä ennen lähtöä uudestaan kun tietää missä ne on ja mitä ehkä haluaisi. Toisaalta kävin tänään jo kolmannen kerran siellä esoteeristen kirjojen kaupassa enkä vain osaa päättää mitä ottaisin!

-
Ranskalaiset puhuvat vieraille herkemmin kuin suomalaiset. Tyhjällä käytävällä vastaantulijalle sanotaan ”bonjour” tai vastaavaa. Okei, vähän jännempi puoli tästä: miehet sanovat kehuja ääneen tosi herkästi. Työvaatteet vaihdettuani peilin edessä hiuksia laittaessani ohikulkeva tuntematon: ”olet tosi söpö juuri noin!” Humalainen keski-ikäinen metrossa ei aloita ”hei tyttö, tuutko meille” vaan ”anteeksi, mutta.. olette todella sievä”. Yksin valtatien reunaa kävellessä ohi ajava tuntematon nuorimies tööttää ja hymyilee. Naispuolinenkin työkaveri tykkää mun hymykuopista.
Ihmiset on todella kohteliaita ja aina ei tiedä onko se vain maskia vai onko se tosissaan.

Sama kun että ”töissä ranskalaisten kanssa ei aina tiedä että onko ne kivoja, flirttaileeko ne vai kiusaako ne”, kuten Tea juuri muotoili. Itse oon lähinnä neutraali ja teeskentelen etten ymmärtänyt piikittelevää vitsiä vaikka olisinkin. Onneksi ainakin Pablo oli tosissaan kun sanoi viereiseltä kassalta: ”se on tosi söpöä kun sä puhut espanjaa”…

Keskiviikkona Emporiumissa aloitti kaksi uutta suomalaista tyttöä. Joku muukin taisi olla iloinen ja helpottunut kuin minä.

Torstain siirto töihin naapurikauppaan antoi taas lisää perspektiiviä asioihin. Kunhan jotkut työkaverit lakkaisivat käskyttämästä ja kohtelemasta kuin idioottia niin kaikki päivät voisivat olla yhtä stressittömiä ja hilpeitä kuin eilen kun sellaisia ei sattunutkaan kohdalle, vaan sellaisia kuin Pablo.

Monia asioita joista olla onnellinen, kuten huomisen Pariisi Lauran kanssa, Montévrain jossa ei ole vielä käynyt mutta joka on ihan vieressä niin että odottaa ilolla päivää jolloin siellä käy, suklaajäätelö työpaikkaruokalasta jälkiruoaksi vaikka aina.

Puoliväli ja olen vihdoinkin kotiutunut.

Puuh!

Hmm, eipäs olekaan tullut kirjoitettua vähään aikaan, jännää. Ei eihkä ole tapahtunut mitään niin järisyttävää, että olisi tullut tarve kertoa se heti tänne. Se toisaalta kertoo jo itsessään viime päivistäni: on tapahtunut liian vähän! Hämmentävää. Haluan kokea mahdollisimman paljon ollessani täällä ja viime päivinä on jotenkin masentanut kun tuntuu että irtautuu jotenkin todellisuudesta kun elää "arkea" täällä disney-kuplassa.

Yksi tekijä on varmasti se, etten käynyt Pariisissa viime viikonloppuna. ulla oli kaksi päivää vapaata, toisena hengasin päivällä kotona ja illalla menin Disney Villageen työkavereiden kanssa. Oli tavallaan kiva käydä viihteellä, mutta tuntuu että olen vielä ulkopuolinen siinä porukassa.. Vai onko se vain omaa ujouttani? Muut samaan aikaan saapuneet ovat integroituneet porukkaan ihan hyvin.

Viime päivien näkyvä muutos on ollut toisaalta uusien ystävien saaminen, minkä pitäisi sinänsä olla positiivista. Olin sunnuntaina puistossa latvialaisen tytön kanssa, joka on mua vähän nuorempi ja sen välillä huomaa, samoin ollaan muutenkin vähän erityppisiä ihmisiä mutta tullaan toimeen! Sunnuntaina puhuimme ranskaa koko päivän ja se oli kyllä tosi hyvää harjoitusta, maanantaina shoppailukierroksella val d'europessa vaihdoimme pyynnöstäni englantiin ja puhuttiin heti paljon enemmän, oi voi. Aika vähän puheenaiheet toisaalta menivät mihinkään sen syvällisempään kuin että mihin mentäisiin seuraavaksi ja katso kuin ihana paita, mutta niin.
Ehkä vähän harmittaa se että olisin mennyt sunnuntaina pariisiin jos se ei ois pyytänyt mua puistoon, niin ajattelin että on kuitenkin kivempi olla seurassa kuin yksin.

Töissä on yhtä hullunmyllyä koko ajan, iltavuorot ovat kiireisiä ja vakkarit katsovat oikeudekseen pompotella pientä kilttiä ei-ranskalaista kesätyöläistä kuten haluavat (siis kaikkia meitä), mutta onneksi me tunnetaan toisemme ja tuetaan toisiamme ja puhutaan tauoilla englantia. Hollantilaisen Florinen ja ruotsalaisten Hannan, Christan, Andréan ja Christinen kanssa ollaan tutustuttu jo hyvinkin, jee. (on muuten suht ironista, että Emporiumissa on neljä ruotsalaista ja olen ainoa suomalainen.)

Niin, ja palkka maksettiin kuunvaihteessa, se on kyllä tuonut jännää elämään, kun yrittää rämpiä ranskalaisen byrokratian suossa. Disneyllä ensimmäinen ja viimeinen palkka maksetaan aina shekkeinä, joten kahden kuukauden työläinen saa molemmat palkkansa niinä. Palkkalaskelmasta selvisi kivasti, että nettopalkasta oli mennyt yhteensä parisataa euroa kaiken maailman eläke-, sairaus-, tapaturma- ja muihin korvauksiin, jotka eivät siis ole veroja. Vielä parisataa euroa vuokraan, ja alle kuukauden palkasta jää parisataa euroa käteen. Nice.
Sain palkkani kahtena noin neljänsadan euron shekkinä, joista toisen kävin vaihtamassa käteiseksi pankissa lauantaina. Tänään yritän selvittää, miten saisin siirrettyä toisen puolikkaan palkastani suomalaiselle pankkitililleni, tarviin rahaa sielläkin, jotta voin maksaa laskuja suomeen. Ehkä siirrätän summan suoraan tililleni, jossa kestää kuulemma joku viikko, tai sitten siirrän käteistä Western unionin kautta suomeen Laurille, joka laittaisi rahat suomessa mun tilille. Käyn tänään kysymässä kumpi olisi nopeampi ja halvempi tapa.
Kaiken tämän byrokraattisen absurdiuden kruunasi se, että pankki vaihtoi sen toisen puolen palkastani kymmenen euron seteleiksi.

Mutta nyt meen, kämppis lähtee Pariisiin illaksi niin mennään asemalle samaa matkaa, siellä on pankki.

Vähän sekava bloggaus mutta sekavaa elämä täällä välillä tuppaa olemaan!

Ps. Lauri piristi taas päivää ja muistutti kuka Suomessa olen, kuka olen oikeasti, en pelkästään disneyn työntekijä vaan tavallinen opiskelijatyttö suomesta, jolla on kämppä ja poikaystävä ja sisältöä elämässään.
Voi mitä poikkeusaikaa tämä. Yritän ottaa tästä kaiken parhaimman irti.

Pps. Täällä on helle!

Ilmassa on lupaus kesästä

Tyhjä iltapäivä kämpillä ja aikaa ajatella menneitä päiviä ja kirjoittaa blogia. Äsken yritettiin skypettää Laurin kanssa, lopputulos oli se että Lauri näki mun kuvan ja kuuli äänen mutta mä en saanut Laurin päästä kumpaakaan. Se sitten kirjoitti ja minä puhuin. :D Huomenna se menee kotiin Turkuun niin pitäisi toimia. On sellainen olo että näkeminen voisi olla kivaa eikä pelkästään raskasta.

Ajan käsite toimii tosi omituisesti, tuntuu että olisin ollut täällä tosi kauan vaikka alle kolme viikkoa, tuntuu kuin olisin ollut pariisissa viikko sitten vaikka kolme päivää sitten, tuntuu oudolta että tänään on jo keskiviikko eikä vasta tiistai. tunti kassalla tuntuu kymmeneltä minuutilta, Laurin kanssa voisi puhua skypessä tunteja eikä kyllästyisi.
Työviikko menee nopeasti koska töissä on aika samanlaista päivästä riippumatta, jos vapaa-ajalla tapahtuu jotain spesiaalia niin tuntuu kuin olisi päivässä tapahtunut kahden päivän edestä.

Maanantaina olin aamuvuorossa ja työt loppui jo kolmelta iltapäivällä, menin illalla kämppiksen kanssa Disney Villageen karaokeiltaan. Saapuessani sinne Johanna olikin katsomassa puiston ilotulituksia ja hengasin taas sen työkavereiden kanssa, joista on tullut jo puolituttuja, ihan kivaa. Silti odotan sitä kun nähdään joskus vapaa-aikana Emporiumin porukan kanssa, en oo nähny niitä ees töissä kunnolla kun oon ollu aamuvuoroissa mutta ehkä tänään nään kun oon iltavuorossa, kivaa, ne on kivoja tyyppejä. (Aamuvuoroissa on tosiaan ollu lähinnä ranskalaisia ja vakituisia, kummaa, muilla kesätyöntekijöillä tuntuu olevan vähemmän aamuvuoroja kuin mulla.)

Sunnuntain pariisi oli ehkä ihanin päivä, oi. Ruutin kanssa valtavan iso antiikki-kirpputori-kojualue, valtavasti tavaraa, divareita, levyjä, koruja, vaatteita, vanhoja ja uusia, muistoksi pieni hipsteri-nahkalaukku 5 euroa. Suolaiset crepesit kojusta ja taas matka jatkuu. Sitten Montmartre, valtavilla kirkon rappusilla katusoittaja, kannettava nukketeatteri, jalkapalloakrobaatti. Kirkko kaunis mutta se siitä. Seikkailua kortteleissa ja viimein löytynyt Café des deux moulains, Amelie-leffan kahvila! Siellä Desperados-pullot ja valokuvia ja iloa.

Päivää väritti jännästi mustat nuoret miehet jotka kaupitellessaan tavaroitaan kävivät kiinni sanallisesti ja käsin. Eivät aggressiivisesti, vaan kehuin ja lempeästi tarttumalla. "Hei kauniit tytöt, ettekö nyt varmasti haluais ystävänauhoja? Hakuna matata!" Hämmentävää, ei pelottavaa kuitenkaan. Mutta omituista j avähän harmillista.
Illalla junassa nuori poika tulee kavereidensa rohkaisemana kertomaan suoraan kuinka kaunis olen ja pettyy, kun en ymmärrä kaikkea hänen ranskastaan. Oi voi. Olin tavallaan hyvällä tuulella loppuillan.

Monista asioista täällä tulee hyvä olo, niinkuin työkaverin hymystä, iloisista asiakkaista, erityisen hyvistä muroista, kivasta biisistä. Ison osan ajasta olen tosi iloinen ja onnellinen täällä, välillä stressaan tai ikävöin, mutta aina vain entistä vähemmän.

Odotan tämänpäiväistä työ"päivää", iltavuoro on mulle tuttu vuoro ja ihmiset on tuttuja ja niitä on paljon, se on aina kivempaa kuin pienellä porukalla tekeminen ja taukojen pitäminen. Saan ehkä juteltua englanniksikin.


Kuuntelen tässä samalla Scandinavian Music Groupia ja tulin ensimmäistä kertaa kuunnelleeksi mitä Ilmassa on lupaus kesästä -biisin C-osassa oikein lauletaan.
"Sata vuotta sitten muurari jätti merkkinsä tiiliseinään / tästä sadan vuoden päästä joku toinenkin huomaa sen"
Disneyllä kaikki on niin uutta ja nuorta, että jatkuvuutta kaipaa. Sitä kohtaa vapaapäivisin Pariisissa, töihin mennessä metsässä ja kämpän ikkunasta katsoessa pellon takana siintävissä Montévrainin punaisissa tiilikatoissa ja rapatuissa, valkoisissa seinissä.



Ps. täällä alkaa lämpenemään, eilen en enää tarvinnut takkia illalla töistä palatessa. Päivisin lämpöä ehkä jo 25!

Eurooppalaisia tunnelmia

Hii, vapaapäivät on kivoja. Eilen nukuin pitkään, pyykkäsin (käsin meidän kylpyammeessa koska hotellin koneella maksaa 5e/kerta) ja hilluin kämpillä Johannan kanssa. Sit illalla menin Johannan ja sen parking-työkavereiden kanssa katsomaan uusimman Potterin (3D ja ranskaksi dubattuna oli yllättävän kivuton kokemus), oli hyvä! Sit oli jännä käkäilyilta: etittiin ruokapaikkaa, käytiin vuoristoradassa, päädyttiin Disney Villageen ja mentiin Johannan kaa nukkumaan kun loput jäi bilettään. Täällä on jännän helppoa tutustua ihmisiin, kaikki on tosi helposti että moi, mikä sun nimi on, poskisuukot! Kaikki on tullu tänne yksin, suurin osa ei tunne ketään entuudestaan, mitä enemmän ihmisiä tuntee, sitä kivempaa täällä on.

Tänään sitten päädyin ranskanlukijakaverini Paulan ja sen suomalaisen naapurin tms. kanssa Louvreen. Oli kivaaa. Etsin saman tien museon pienen aasia-afrikka-oseania-etelä-amerikka-osaston, jossa oli paljon jännempiä juttuja kun kaikki renessanssiajan maalaukset. Tykkäsin, oi. Pitänee mennää vielä Musée du quai branlyyn joka on pelkkää ei-länsimaalaista taidetta, hip. Sit notre dame, olihan se hieno, ehkä se tuntui pienenä vielä hienommalta ja isommalta. Sitten vielä hilluttiin disneylandissa, ihan huippuja laitteita täällä, oltiin ihan innoissamme kaikki kolme :D On jotenkin tosi kivaa, kun saa ihan luvan kanssa olla vähän lapsi.. Äsken pyörittiin vielä Disney Villagessa, en jäänyt bailaamaan kämppiksen kanssa vaan tulin kotiin valmistautumaan huomisen pariisiin. Silloin luvassa kirpputorialue, Montmartren kukkula ja Amelie-paikat Ruutin kanssa, joka vierailee kaupungissa muutaman päivän. Kivaa oi <3


Pidän työstä nykyään. Oon oppinu, miten asiakaspalvelusta voi nauttia: mitä kaikkea sen parin minuutin kohtaamisen aikana voi jutella ja kysellä niin että niidenkin päivä tulee vielä vähän paremmaksi. Tai jos on kiire, saa onnistumisen tunteen siitä kun saa hoidettua asiakkaat mahdollisimman tehokkaasti ja iloisesti. Oon oppinut ohjaamaan monimutkaiset ranskankieliset kysymykset kollegalle, joita pyörii aina vieressä. Pidän siitä, miten on koko ajan tekemistä; kun sen stressaavuudesta pääsi yli, tyhjät hetket tylsistyttää ja pitää keksiä jotain edes pientä siivoamista tai järjestelyä. Siinä tuntee itsensä hyödylliseksi. Parkkialueella työskentelevät saattavat olla tunteja jollain portilla, josta menee neljä autoa tunnissa. Joku voisi pitää siitä, ja voisin minäkin, mutta nyt Emporium tuntuu kyllä ihan huipulta paikalta työskennellä.
Työporukkaan pääseminen sisään on ehkä ainoa haaste mikä töissä vielä on. Lähes puolet porukasta on ranskalaisia, jotka hengaa keskenään ja joihin on vaikea kielimuurin takia tutustua. Ruotsalaisia ja muita kollegoja on myös paljon, niihin oon tutustunut paremmin, on kiva aina kun sattuu ystävällinen kasvo samaan työvuoroon.

Pari espanjalaista, latvialainen, hollantilainen, italialainen, ruotsalainen (ja tukku suomalaisia) on mun lähimmät kaverit nyt täällä. Kivaa.


Uutiset Norjasta ovat saavuttaneet myös Disneylandin. Kun ajateltavaa on paljon ja kaikki itselle tapahtuvat asiat on kivoja, kaukaiset surulliset asiat tuntuvat kaukaisilta. Kuitenkin olen minäkin järkyttynyt ja olemme keskustelleet aiheesta kavereideni kanssa. Tekisi mieli olla ajattelematta koko asiaa, mutta näin järkyttävää tapahtumaa ei vain voi sivuuttaa.
Äärioikeiston nousu Euroopassa on näkyvää, se on vaarallista ja sillä on tuhoisia seurauksia. Toisaalta teon takana oli joka tapauksessa häiriintynyt ihmismieli, oli poliittinen tai etninen viitekehys mikä tahansa. Ehkä eniten järkyttää nuorisoleiri iskun kohteena. Miten julma ihminen voi olla?
Toivon, että asian käsittely ei jää vain surunvalitteluihin, jotka toki ovat pakollisia, vaan tutkittaisiin tarkasti teon viitekehys ja motiivit. Minkään liikkeen, jonka perusta ja tarkoitus on toisen ihmisryhmän vihaaminen ja satuttaminen, ei pitäisi saada toimia 2010-luvun maailmassa.

Vaikka kuinka pohdituttaisi nyt, pitänee mennä nukkumaan; unirytmin pitäisi sopeutua maanantaiaamun herätykseen seitsemäksi töihin menoa varten. x)

Työvuoroista

Töissä on kivaa eikä mitään ihmeellistä oo tapahtunut, joten tulee tällainen yhden asian postaus.

Aamuisin ja päivisin Emporiumissa on kuulemma suht vähän asiakkaita, koska kaikki haluavat tehdä ostokset vasta iltaisin. Aamuisin kaupassa on töissä lähinnä vakituisia ja niitä, jotka on muuten ollu täällä kauemmin. Iltaisin, kun asiakasmäärä räjähtää, otetaan käyttöön kesätyöläisten armeija. Kaikilla uusilla on ensimmäiset viikot lähinnä kaupansulkemisvuoroja, 17.45-01.45.

Tänään mulla on ensimmäinen ei-sulkemisvuoro, 15.45-23.45. Nämä kaksi työvuoroa peräkkäin -> herään puoliltapäivin, pari tuntia vapaa-aikaa ja töihin. Tänään menen nukkumaan taas myöhään, ja mikäs odottaa huomenna: työvuoro 11.45-19.45. Taas suoraan heräämisestä töihin. Hilpeää.

No, toisaalta kun edessä on pe-la-su -vapaa ja se alkaa jo torstai-iltana kahdeksalta, ei oikein voi valittaa.


Iltatyö on yllättävän kivaa, ja kun on oppinut hyödyntämään päivän vapaan ajan niin saa jotain aikaiseksikin. Eniten on ehkä oppinut arvostamaan vaikkapa tuntia tyhjää aikaa kämpillä, kun voi vaan hillua, syödä ja lueskella. Oppii rentoutumaan siinä hetkessä mitä on. Kun on kännykkä hälyttämässä puoli tuntia ennen lähtöä ei tarvitse kytätä kelloa.
Kaikkein kivoimpia päivän hiljaiset tunnit on tietysti kämppisten kanssa vietettynä, tänäänkin Tealla on vapaapäivä ja on ihana puhua syvällisiä ja tutustua.

Lisäksi oon iltaisin paljon paremmassa vedossa kuin aamulla kuuden aikaan, tykkään siitä että voi herätä rauhassa, eikä tarvi mennä heti töihin. Samoin pidän siitä, ettei tarvi iltaisin miettiä että voi, saan vain näin vähän unta, kun nukkumaanmeno taas venyi. Näillä vuoroilla tulee väistämättä nukuttua terveellisen määrän, kun voi nukkua myöhään mutta sen verran että ehtii tehdäkin jotain. Nytkin oon nukkunu koko viikon 8-9 tuntia yö ja tunnen itseni vhemmän väsyneeksi kuin yleensä, huippuu.

Tavallaan kuitenkin ootan ensi viikon aamupäivävuoroja, vois mennä tsekkaamaan miten arki-iltoja vietetään asuntoloissa. Täällä hotellissa kun on aika hiljaista.. :)

:)

Eilinen meni oikeastaan ihan hyvin ja lupasin itselleni että seuraavaan blogipostaukseen kirjoitan vain hyviä ja positiivisia asioita täältä. Huomasin, että ne on ollu täällä vähemmistössä, samoin oon tainnu jotenkin muutenkin tulla järkiini.

- En stressaa enää yhtään niin paljon. Oon jotenkin tullut järkiini. Se alun kamaluus nyt oli vaan alun kamaluutta, jonkinlainen pelästymisreaktio. Se on nyt vähän niinkuin ohi.

- Sain eilen ensimmäiset poskisuukkoni, jopa kolmelta ihmiseltä! Olin hämmentynyt!

- Täällä on kivaa kun voi ostaa ja syödä monia asioita hyvällä omallatunnolla, esim. hedelmät tulee läheltä (omenat, nektariinit ja päärynät nam) ja tomaatit ei oo tarvinnu kasvihuonetta kasvaakseen.

- Meidän työpaikalla on yksi ranskalainen poika, 21v, 15-vuotiaana koulunsa lopettanut, kolme vuotta disneyllä turvamiehenä työskennellyt tyyppi, joka tuli täksi kesäksi Emporiumille vain tutustuakseen erääseen erittäin kauniiseen italialaistyttöön joka on täällä kesän töissä. Juteltiin tästä eilen ruokatunnilla, jotenkin erittäin suloinen tapaus. Omien sanojensa mukaan epäsosiaalinen eikä oikein tykkää asiakaspalvelutyöstä mutta sen tytön näkeminen melkein joka päivä saa sen jäämään. Sillä on jopa sen numerokin jo! "Mulla on syyskuuhun asti aikaa, on hyvä edetä hitaasti."

- Oon oikeestaan täällä niitä, joiden sopeutuminen on helpointa. Oon asunut yksin, osaan laittaa ruokaa, oon yliopistossa oppinut työskentelemään itsenäisesti, oon ollu ennenkin ulkomailla ja ollu vielä töissäkin. Täällä on tosi paljon mua vuotta nuorempia, lukion lopettaneita, kotona asuneita, ekassa työpaikassaan olevia. Jännää.

- On tavallaan piristävää, kun joku työntekijä kaupassa tulee sanomaan "sinunhan pitää tehdä näin ja näin, miksi et ole tehnyt niin / olethan jo tehnyt näin" vain huomatakseen, että olen tehnyt kaiken oikein.

- Jo koulutuspäivien aikana mietittiin porukalla, että täällä on töissä tosi paljon tyttöjä ja poikia on vähemmän. Yksi espanjalainen tyttö lisäsi: "Ja pojatkin on melkein kaikki homoja." Olen todistanut väitteen paikkansapitävyyden, poikapareja näkyy tosi paljon. Piristävää.

- Öö mitäs muuta. Työntekijöiden ruoka on halpaa ja hyvää, kahvi on automaatissa 25 senttiä ja sitä saa monena laatuna, nam.

- Asiat on oikeesti ihan hienosti, tajusin tossa kauppareissulla. Mä oon hei Ranskassa! kui siistii!

Ylämäki, alamäki, Pariisi

Kymmenen päivää tuntuu kahdelta kuukaudelta. Edellistä kertaa kotona on vaikea kuvitella. Miltähän tuntuu oikeasti kahden kuukauden päästä? Aika kuluu täällä todella hitaasti. Työpäivinä tavallaan nopeasti, kun ei tajua että ne meni jo.

Toinen työpäivä oli tosiaan ihan hyvä, tein virheitä joo enkä osannut ranskaa ja joo mutta ainakaan en stressannut. Viereisellä kassalla oli osan aikaa mukava kameruninranskalainen tyttö jonka kanssa heitettiin läppää ruokatunnillakin. Tein myös jonkun verran järjestelyä, eli en ollut koko aikaa kassalla. Jee. Päivän tosin vain hilluin kämpillä yksin, sitä ei kannata tehdä, huomasin. Tuli vähän paranoidi olo.

Kolmas päivä sitten, perjantai.. Kävin päivällä kaupassa Montévrainissa, yksin ohjeiden mukaan, kysyin jopa tietä ja löysin perille jei! Illalla taas plääh. Mut oli merkattu koko päiväksi kassalle, mikä on yhteensä viisi tuntia kaupansulkemisvuorolla, ja ekat kaksi tuntia ennen ruokaa oli yhtä säätöä. Mulla loppui koko ajan vaihtorahat ja jouduin kysymään asiakkailta pienempää ja sit mokailin ja jouduin pyytämään team leaderiä korjaamaan ja sit joku halus patterit leluunsa enkä osannut kuvitella miten toimia, onneksi asiakas ja työkaverit neuvoi, koko ruljanssissa meni vaan aikaa ja olin hermona.
Sit kaiken kruunasi se, kun ruokatauon aikana italialainen Nicoletta (läheinen ystäväni jo nykyään) puhui että hänen täytyy soittaa poikaystävälleen tässä tauolla. Mulla oli aikaa ennen töihin paluuta, joten ajattelin itsekin yllättää Laurin ja sanoa moi. Ei olisi kannattanut. Pelkästään Laurin äänen kuuleminen sai minut sellaisen koti-ikävän valtaan, että aloin itkeä enkä pystynyt lopettamaan. Kaikki se stressi ja paine purkautui kerralla vasta siinä. Team leaderit rauhoitteli ja sanoi että voin pitää vielä vähän taukoa. Yritin palata kassalle liian vähän rauhoittuneena ja panikoiduin keskellä kauppaa. Ihmisten hälinä ja ranskan kieli.. Kun saan sellaisen itkukohtauksen, pysyn rauhallisena vain tuttujen ihmisten keskellä ja silleen puuh. Multa kysyttiin et haluanko mennä kotiin nukkumaan, sanoin että voin olla ihan hyvin vaikka varastolla. Laskimme kassani ja sain hommia: täydennä vaaterekit myymälän puolella. Ajattelin ranskalaisia asiakkaita kysymässä multa asioita ja itkin taas. Sain luvan mennä kotiin.

Oli todella terapeuttista nähdä kämppiksiäni kolmen päivän jälkeen (niillä on aamuvuoroja), puhua suomea, jakaa kokemuksia, nauraa tyhmille asiakkaille, ranskan puhumiselle, kaikelle. Valmistautua seuraavan päivän pariisiin. Nukkua.

Pariisi Liisin ja Miskan kanssa oli ihana, kävimme Shakespeare&co-kirjakaupassa, jossa hyllyt kattoon asti ja kirjasto yläkerrassa, sympaattista, ihanaa. Esoteeristen kirjojen kauppa, sarjakuvakauppa, kiinalainen teehuone, jossa vuosikertateitä ja halvin kupillinen kympin. Sieltä kuvia myöhemmin.
Illalla sateessa kämppisten kanssa Eiffel, oli ainakin ikimuistoista. Illalla kaikki märkää.

Tänään yritän vahvistaa mieltäni, pitää hauskaa ja rentoutua että pystyn asennoitumaan illalla töihin niin, että selviän. Tiedän että pystyn siihen, koska juuri ennen kaupasta lähtöäni perjantaina neuvoin asiakkaalle miten päästä Disney Villageen, äänenkään värähtämättä, täydellisellä englannilla. Tiesin että pääsisin pian kotiin. (Jos asiakas olisi ollut ranskalainen, en tiedä mitä olisi käynyt.)

Parasta mitä opin perjantaista, oli se, että työporukkani on aivan ihana. Team leaderit, aikuiset työnjohtajat, kertoivat minulle englanniksi miten olivat nuorena lähteneet amerikkaan töihin ilman sanankaan kielitaitoa, miten olivat kaivanneet kotiin ja miten olivat ensimmäisinä päivinään disneyn kassalla unohtaneet kaikkiin tavaroihin hälyttimet; ja "mehän ollaan sentään ranskalaisia, meillekin kävi virheitä!" Ylpeänä pitämäni ranskalaistyttö kyseli mikä on ja halasi mua tyhjässä varastossa. Jopa myrtsin oloinen italialainen, iso mies, jutteli iloisesti ja lohduttavasti enkuksi koti-ikäväiselle kesätyöläiselle, vakuutteli että kaikki työntekijät ymmärtävät englantia ja kaikki auttavat toisiaan. "We're like a big family here."
"Toi on ihan normaalia, tuota käy kaikille, et oo ensimmäinen etkä ainoa."

Ensimmäisinä päivinä olin saanut vähän toisenlaisen kuvan työilmapiiristä, jotkut nuoret työntekijät puhuivat selän takana että "noi uudet kesätyöläiset ei osaa ranskaa" (jonka espanjalainen Ana siis kuuli ja ymmärsi), jotkut piikittelee suoraan, toiset pitää mua ujona kun en ymmärrä niiden vitsejä enkä reagoi niihin mitenkään tai en juttele ruokatunnilla muiden kanssa. Juttelisin, mutta en englanniksi viitsi. Ehkä tänään. Ehkä viikon päästä juttelen jo ranskaksikin.

Oon kyllä henkisesti aika väsynyt. Työporukan kanssa viihtyminen auttaa varmasti todella todella paljon. Eiköhän se tässä parin päivän sisään muutu.

Seuraavat viisi päivää töitä, sitten kolmen päivän loma, hip. Mutta elän päivän kerrallaan.

Iloitsen siitä, että mulla on täällä ihmisiä, jotka pitävät musta ja pitävät tärkeänä sitä, että mulla on kaikki hyvin.


Ps. Aivan paras oli kyllä ranskalainen työnjohtaja, keski-ikäinen mies: "sun lasit on muuten ihan tosi hienot, haluisin just samanlaiset, vaihdetaanko?"

Pps. Haluan pian takaisin Pariisiin.

Henkinen väsy ja mitä muuta vielä

Olo on sekava. Kymmenen minuutin välein vaihtuu neutraalista tai tyytyväisestä ahdistuneeseen itkuun. Asiaan vaikuttaa se, että oon yksin kämpillä ja se että juttelen Laurin kanssa facebookissa.


Eilistä työpäivää (iltaa) en viitsisi tiivistää tähän, jotenkin ahdistaa. Kiirettä, jatkuvasti uusia asioita, unohtelua, kysymyksiä, ranskaa. Välillä on todella ollut olo että en halua mennä sinne tänään, miksi haluaisin, en ole masokisti, mutta tiedän että vain tekemällä opin. Mutta haluanko oppia?

Mun pitää vain ajatella, että mähän nimenomaan halusin tänne. Halusin Disneylandiin töihin kesäksi. (en nyt mitenkään palavasti, mutta oma valinta kuitenkin.) Halusin nimenomaan kassalle töihin, että oppisin asiakaspalvelua ja ranskaa.
Se oma halu vain tahtoo hautautua sen alle, mitä kaikkea pitää tehdä. Pitää tulla ajoissa töihin ja merkata läsnäolonsa kellokortilla täsmälleen sillä minuutilla, muin työvuorolista sanoo. Täytyy tehdä kaupassa asioita että se pysyy siistinä ja että asiakkaat haluu ostaa ja disneyn imago säilyy puhtaana. Täytyy tehdä sitä mitä työvuorolista ja pomot sanoo.

Kontrolloinnin määrä on niin hukea, että tulee ennemmin mieleen koulu kuin työ, en tiedä. Tietysti tämä on niin iso organisaatio ja kauppakin on iso, että se on välttämätöntä. Mutta se ei ole minun makuuni. Haluaisin, tulevaisuudessa ja yleensäkin, tehdä työtä joka ei olisi kellokortteihin ja käytäntöihin sidottua. Ehkä tämä on jotain nuoruuden idealismia, mutta en voisi olla ikääni työssä, missä en voisi käyttää luovuuttani ja luoda jotain uutta, neuvotella ihmisten kanssa, ajatella. Täällä ei ehdi ajatella kuin mekaanisesti.

Ehkä nyt yritän lopettaa tän neiteilyn ja ajatella, etten tiedä mitään elämästä ja maailmasta jos en ole ainakin kerran elämässäni tehnyt paskaduunia. (koska sitä tämä on, huolimatta pinkeistä ja kukallisista viktoriaanistyylisistä työpuvuista ja fancysta ympäristöstä.)


Yritän nyt lohduttautua vaan sillä, että ensimmäiset päivät on kaikille rankimpia ja kaikilla helpottaa sen jälkeen, ja että monilla käy niin että ne rakastuu tähän paikkaan ja haluu jäädä vielä sopimuksesta pidemmäksikin aikaa. Ja sillä etten oo täällä loppujen lopuksi yksin. Täällä on ihmisiä jotka välittää musta. Ja sillä, että ylihuomenna on vapaapäivä ja menen Liisin ja Miskan (ne täti ja serkku) kanssa Pariisiin kiertämään divareita ja katsomassa maailman paras teehuone.

Lauri, rakastan sua. Onneksi oot tukena. Pari kuukautta menee nopeasti, sitten tuun kotiin.


Ps. Työpäivän paras hetki oli, kun ranskalaisisä osti kaksi pehmolelua ja antoi ne kassojen edessä kahdelle tyttärelleen. Lasten ilon puolesta täällä loppujen lopuksi kai tehdään töitä.

"Est-ce que vous avez compris?"

Viidentenä päivänä kaikki on vähän helpompaa. Tiedän millä bussilla pääsen kauppaan, millä puiston pääportille, millä rautatieasemalle, millä työvaatteideni luo "bacstagen" portilta. (Puiston ympärillä on työntekijöiden alue, "backstage", missä on hallintorakennuksia, ruokaloita, koulutustilat, puvusto etc. "Backstage" ollaan myös myymälöiden takahuoneissa ym. Niillä puiston alueilla, missä asiakkaat ovat, ollaan "on stage".) Tiedän, mitä teen huomenna kun lähden töihin varttia vaille kuudeksi illalla noin tuntia aikaisemmin, jotta ehdin kävellä, ottaa bussin, vaihtaa vaatteet ja etsiytyä työpaikalle. Se, mitä teen työpaikallani, on sitten eri juttu.

Tänään oli siis viimeinen koulutuspäivä, myyjien kassakoulutus. Viisi tuntia taukoineen, kouluttaja puhuu nopeaa ranskaa hurjalla syötöllä, kaikki informaatiota mitä sinun pitää tietää aloittessasi huomenna työt. Opeteltavaa oli hurjasti. Disneyllä ei makseta vain joko käteisellä tai kortilla; on kansainväliset shekit, ranskalaiset shekit, disneyn hotellien "luottokortit", lahjakortit, kupongit, vaikka mitä. Pää tuntui räjähtävän informaation paljoudesta, mutta saimme onneksi kokeilla kaikki toiminnot harjoittelukassalla ja saimme tiivistelmävihkon mukaan. Ei se niin monimutkaista ole, kun sen on kerran oppinut.

Meidän saapumiserästä aloittaa samassa kaupassa samaan aikaan neljä tyttöä, kaksi espanjalaista ja italialainen jonka mainitsin. Eilen tutustuin lähemmin toiseen espanjalaisista Anaan, kun kävimme turvallisuuskoulutuksen jälkeen taas tutustumassa työpaikkaamme ja lähdimme sen jälkeen kaupoille. Oli jännittävää hengata espanjalaisessa tyttöporukassa, jossa yksi puhuu kunnollista englantia ja muut vahvalla korostuksella lähinnä ranskaa. Lisäksi kulttuurierot tuntuu jotenkin tosi suurilta, Ana on käynyt englantilaisen koulun Espanjassa niin tuntuu että senkin takia hänen kanssaan on helpompi olla tekemisissä.

Työpaikkame on siis Emporium, puiston suurin myymälä, heti sisäänkäynnin vieressä Main Streetillä. Kaupassa on jatkuva ruuhka ja aloitan huomenna myöhäisimmälllä iltavuorolla, jolloin ruuhka on kovin. Nice. Eilen saimme nopean kierroksen kaupan eri osissa sekä varastossa, joka on kaksi kertaa valtavampi kuin kauppa, mutta toivon todella että joku aikoo tehdä sen yksityiskohtaisemmin huomenna. Samoin meille sanottiin, että meille ei liikene ensimmäisiksikään päiviksi ketään vierellemme kassalle auttamaan, "koska tehän saatte koulutuksen siihen jo edellisenä päivänä, te osaatte jo", mutta ketä tahansa voi tietysti pyytää vierestä auttamaan, ja luulen että ne ymmärtää sen hyvin. Mutta silti: mitä paremmin perehdytätte minut, sitä vähemmän mun tarvii kysyä, sitä vähemmän teen virheitä, sitä tehokkaampi ja parempi työntekijä olen.

Joo, olen vähän paineissa, mutta yritän olla cool ja olla ajattelematta pessimistisesti ja miettiä, että tekemällä oppii ja kyllä se ranskakin siitä. Ihan vähän vain tuntuu että haluaisin mennä kotiin, käpertyä sohvalle Laurin kainaloon ja olla tekemättä mitään, olla vastaamatta kenenkään odotuksiin, sanoa etten halua töitänne, en tarvii rahojanne, en välitä paljonko kauppa myy. Että olisi ilman hurjaa vastuuta rahoista tai turvallisuudesta tai firman imagosta.

Haluaisin lähteä Pariisiin, olla vaan, tutustua ihmisiin. Haluan ajatella, että voin tehdä sen kaiken työn lisäksi ja rinnalla, ja että työkin tulee olemaan palkitsevaa ja opettavaista, kiireestä ja stressistä huolimatta. Toivon, että päivien kuluessa pystyn iltaisin (tai aamuisin) tekemään muutakin kuin lagaamaan kämpillä ja miettiä, voiko yhdeksältä mennä jo nukkumaan. Tästäkin illasta taitaa tulla sellanen.

Kohta teen salaattia, lepuutan aivojani suomenkielisellä romaanilla ja koitan ottaa yhteyttä tätiini, joka tulee serkkuni kanssa huomenna käymään puistossa, hip! Ehkä hyvä seura lieventää paineita iltaa varten.


Ps. Työvuoroni loppuu 01.45.

Pps: Lisää yksityiskohtia:

- edit vessapaperipakkauksiin, on isojakin kantokahvallisia, mutta pienissä ei ole kantokahvaa.
- tää näitten lausuminen on ihan huikeeta, tajusin tänään kun toinen suomalainen kertoi että [timidö:r] ei ole "timideur" (vaimentaja tms, lol) vaan "team leader". Oltiin jo pari päivää mietitty että niin keneen piti ottaa yhteyttä jos tulee ongelma? kaikki ranskalaiset sanoo sen niin! käsittämätöntä! Samoin "good show" ja "bad show" (työntekijä on asiallisen näköinen tai ei) on [gudsho] ja [badsho]. vaatii semisti keskittymistä tämä.
- puiston sääntö: "Pas des tatouées visibles, pas des piercings". Toissapäivänä reikä oli kymmenen tunnin jälkeen lähes ummessa. Voi olla etten kiusaa sitä ihan joka päivä. Vähän on haikea olo.

Perehdytystä betonimaailmaan

Kaksi viimeistä päivää on siis kulunut koulutuksessa ja tuntuu kuin olisi vierähtänyt viikko siitä, kun katselin lentokoneen ikkunasta pilviä jotka muistuttivat kermavaahtokasaa jonka joku olisi roiskauttanut kulhosta lattialle ja unohtanut siivota.

Oikeasti ei ole nyt mitenkään runollinen olo, viiden tunnin koulutuksen ja kävelyn ja ranskaan keskittymisen jälkeen en oo jaksanut muuta kuin loikoa kämpillä. Yhdeksän aikaan olin vakavissani menossa nukkumaan, mutta jouduin jonottamaan suihkuun.

Huoneessamme asuu siis kaksi suomalaistyttöä minun lisäkseni, meillä on pieni makuuhuone, olohuone (sis.vuodesohva), keittonurkkaus (sis.tiskikone), eteinen, vessa ja kylpyhuone (sis.kylpyamme).

Kirjoitin perjantaina, että suomalaiset kämppikset ovat kiva juttu. Asiassa on tavallaan kaksi puolta. Ulkomaisten kämppisten kanssa tulisi puhuttua enemmän kieliä, mutta suomalaisten kanssa on vähemmän kulttuurieroja ja kielimuuria, mikä on ainakin näinä ensimmäisinä päivinä todellinen helpotus. Aivot saavat levätäkin välillä.
Koulutuspäivien aikana "saapumiserämme" on hengannut lähinnä kieliryhmissä: ranskalaiset, espanjalaiset, britit, suomalaiset, kaikki keskenään. Poikia on sen verran vähemmän, että he ovat esimerkillisesti tutustuneet paljon enemmän toisiinsa ja puhuvat keskenään ranskaa. Tyttöporukoissa on käynyt niin, että jos kaksi erimaalaista tutustuu toiseensa ja toisella on kiinteä omankielisten hengausporukka, toisenmaalainen tutustuu koko porukkaan kerralla. Itse tavallaan tutustuin eilen yhteen ruotsalaistyttöön, johon muut suomalaiset ovat myös sitten tutustuneet, samoin tänään yhden italialaisen työkaverini kanssa. Jännää.
Luonnollisesti koulutuspäivien päätyttyä ja töiden alettua koko asetelma muuttuu.

Näin tänään siis työpaikkani ja kokeilin työvaatteita, niistä lisää myöhemmin.

Joitain ranskalaisia yksityiskohtia:
- vessa on erikseen kylpyhuoneesta eikä siellä ole lavuaaria, kädet pestään kylppärissä.
- kaikki kaupat ovat kiinni sunnuntaisin, myös Val d'Europessa, joka on tyyliin maan isoin ostoskeskus.
- jos ranskalainen ei puhu englantia, hän ei myöskään tiedä miten englanninkieliset sanat lausutaan. Esim. "cast member" (työntekijä, disneyjargonia) ei ole [käst membr] vaan [kasmembe:r]. Camembert-assosiaatio ei ole vältettävissä.
- talouspaperi- ja vessapaperipaketeissa ei ole sellaisia kantokahvoja, ne on pieniä ja ne pitää kantaa kainalossa.
- ihmiset oikeasti täällä ostavat kolme patonkia kerralla ja kuljettavat ne kotiin kainalossa. Yhtään baskeria en ole vielä nähnyt.

Disney-erikoisuuksia:
-joka paikkaan kuljetaan bussilla, vaikka matkaa olisi alle kilometri, meille annettiin karttojen sijasta ohjeet bussien käyttöön.
-kaikki on feikkiä, jopa nupukiveykset nurmikoiden reunoilla on betonista.

Nyt nukkumaan.

Perillä! Käsittämätön väsy.

Tuota juu. Tuntuu vaikealta kertoa ensimmäisestä päivästä nyt, kun on herännyt neljältä ja kun muutenkin on tapahtunut ainakin kolmen vuorokauden verran. Mutta kirjoittaminen selkeyttää päätä, kivaa.

Lennot meni kivasti, jee, vaikka seuraa ei sitten ollutkaan. Frankfurtistakin selvisin hengissä pienen sählingin jälkeen. Charles-de-Gaullessa olikin sitten vähän suuremman luokan operaatio, kun yritimme ranskanopiskelijakaverini Lauran kanssa löytää toisemme. Terminaalien välissä oli kilometrejä, yhteysjunat rikki ja tiedotus puutteellista. Ranskalaista? Ehkä.. Loppujen lopuksi aikaa koneen laskeutumisesta Disneylandiin saapumiseen meni kolmisen tuntia. Välimatkaa on muutama kymmenen kilometriä. Pari bussia ja junaa mahtui väliin.

Disneyllä infoa tulvi majoituksesta, busseista, junista, aikatauluista, ruokailuista, kaikki ranskaksi, puuh. Ja kaikki periaatteessa sellaista, mikä pitää tietää heti, meillähän on kolme seuraavaa päivää täällä pelkkää koulutusta.

Matkojen, ilmoittautumisten ja majoituksen tiimellyksessä en ehtinyt syödä n. yhdentoista ja seitsemän välillä mitään. Jännää.

Päivän positiivisin juttu: ilmoittautumisen jälkeisestä koulutuksesta löysimme Lauran kanssa kolme muutakin suomalaistyttöä, joiden kanssa lyöttäydyimme yhteen ja pyörimme tässä loppuillan, kävimme Val d'Europessa ruokakaupassa (se on massiivinen) ja muuta. Nyt, pienen tuurin ja muutosten jälkeen asumme kaikki viisi yhteensä kahdessa eri huoneessa.

Niin tosiaan, ehkä vähän vielä positiivisempi juttu tässä päivässä: me asutaan neljän tähden hotellissa. :)
Siitä myöhemmin lisää.

Nyt menen nukkumaan. Pää on sekava. Kiitos ja näkemiin.

Kohta lähdetään.

Hei sinä. Perustin tämän blogin joskus aikoja sitten ja sen pitämiselle kävi kuten päiväkirjoilleni yleensä: innostuin, kirjoitin ja unohdin. Nyt innostukseni blogata heräsi taas, kun edessä on kahden kuukauden reissu Ranskaan. Sieltä varmasti riittäisi kerrottavaa, jos innostukseni säilyy. :)

Niin, tänään on torstai, lento lähtee huomenna aamulla 06.55. Tänään illalla lähtö helsinkiin, jossa oon yötä vanhalla ystävälläni (<3), Puistolassa lähellä Vantaan rajaa. Aamulla otan taksin. Kävi tuuri.

Kaikki on varmaan pakattu, kohta, melkein. Tyhjensin juuri lompakkoni kirjastokorteista. Viimeiset pyykit vielä kuivuvat. Juuri sain tietää että saan aamun lennolle seuraa. :)

Eiköhän näillä Ranskaan asti päästä.

<3: M